Hanna Hallila tekee opetustyön lisäksi oppimateriaaleja ja somesisältöjä.

Opettajuus ei ollut mulle koskaan mikään selviö, vaan vielä lukiossa vannoin että opea musta ei tule. En tosin tiennyt että mitä muutakaan tekisin, joten hain opiskelemaan englantia opelinjalle Jyväskylään ajatellen kielen + pedagogisten opintojen tarjoavan hyvän pohjan monelle muullekin uravaihtoehdolle. Pääsin sisään yllätyksekseni täysillä soveltuvuuskoepisteillä ja ensimmäisen opeharkan alettua totesin, et tää on muuten täysin mun juttu. Sillä tiellä ollaan!

Valmistuin Jyväskylän yliopistosta 2019 ja aloitin samana syksynä ensimmäisessä virallisessa kieltenopen pestissä Helsingissä. Nyt olen saanut viran Helsingistä ja työskentelen viidettä vuotta pätevänä opettajana. Perus opetyön lisäksi saan palkkaa nykyään myös oppimateriaalityöstä sekä sosiaalisen median sisällöntuottajana toimimisesta erilaisten kaupallisten yhteistöiden kautta. En olisi opiskellessa osannut kuvitellakaan, että opettajuus voisi näyttää omalta osaltani tältä!

Hyviä opekokemuksia

Hyviä opekokemuksia mulla on monta. Vahvimpana mieleen ovat jääneet ala-asteen luokanopettaja Mirja, joka piti hiljaisuuskokeita nuppineulan avulla. Koko luokka hiljentyi kuuntelemaan, että kuuluuko nuppineulan putoaminen luokassa. Toteutan nykyään vastaavia hiljaisuuskokeita itsekin!

Yläasteella taas Heidi-opettaja sai mut innostumaan historiasta ja yhteiskuntaopista innostavan opetuksen ja ihanan lempeän, positiivisen olemuksensa kautta. Heidillä oli tapana piirtää aina historialliset tapahtumat taululle, ja edelleen mieleen tulee Heidin piirrokset toisen maailmansodan tapahtumia muistellessa.

Lukiossa Ismo-oposta tuli kunnon turvahenkilö, kun marssin hänen ”vastaanotolleen” varmaan viikottain venkslaamaan vaihtovuoden sekoittamaa lukujärjestystä ja kriiseilemään jatko-opinnoista. Ismo jaksoi kärsivällisesti auttaa, selvittää, opastaa ja kannustaa.

Yliopistossa taas harkkaohjaajani Tiina huomasi kuormituksen, mitä itse itselleni aiheutin, ja pysäytti tilanteen, kysyi ”saanko halata” sekä antoi kotiläksyksi pitää seuraavalla kerralla vain arvosanan tyydyttävä oppitunti laskien rimaa niin alas, kuin itse pystyn. Tuon kohtaamisen muistan varmasti aina.

Näiden, ja useiden muiden opettajien ansiosta olen itse opettajana, muovaamassa omannäköistäni taivalta. Opekokemus, missä itse koen onnistuneeni on Tylypahka-ilmiöopintokokonaisuuden luominen ja toteuttaminen. Oppilaiden ilo oli niin liikuttavaa ja motivaatio kielten opiskeluun ihan mieletöntä, joka toi itselle isoja onnistumisen kokemuksia. Oon onnellinen, että tätä työtä saa tehdä omia vahvuuksia ja luovuutta hyödyntäen, tehden siitä oman näköistään!

Mikä tekee opetusalasta tärkeän?

Kuten kerroin, lähdin opiskelemaan opeksi vähän vahingossa. Ekassa observointiharkassa ekan opintovuoden aikana jokin kuitenkin kolahti ja alkoi tuntua koko ajan vahvemmin, että tämä on mun juttu. Viimeistään päättöharkka ja opiskeluajan sijaisuudet vahvistivat, että tätä mä haluan tehdä. Nautin opettajan työstä suuresti ja lasten ja nuorten kanssa työskentely on musta huippua!

Meillä ei ole osaajia ilman opettajia. Olen itse saanut eväitä oman työni tekemiseen opettajilta joka ikiseltä asteelta. Mulla on tosi positiivisia koulumuistoja, ja haluan olla osaltani tuomassa sellaisia myös omille oppilailleni. Opettaja on lapsille ja nuorille suunnannäyttäjä elämän eri vaiheissa, ja joskus ehkä se ainoa pysyvä asia elämässä. Opettaja auttaa muiden elämän aikuisten ohessa lasta ja nuorta ponnistamaan siivilleen ja löytämään oman juttunsa. Koen sen valtavan luottamuksellisena pestinä ja tärkeänä työnä – opettajan sanat muistetaan niin hyvässä kuin pahassakin pitkälle aikuisuuteen, ehkä koko elämän.

Toivon, että omat oppilaani muistavat minut kannustavana, turvallisena aikuisena, joka uskoi heihin ja heidän kykyihinsä. Sellaisena tukipilarina minä näen opettajat yhteiskunnassamme.