Koululaisena Valtteri Iso-Rautio halusi ammattiin, jossa suuri määrä ihmisiä tietää hänet nimeltä.

Taustaltani olen filosofian maisteri Jyväskylän yliopistosta, pääaineena englanti, sivuaineina kasvatustiede ja italia. Täydennyskoulutuksena minulla on koulutusjohtamisen perusopinnot Jyväskylän yliopiston Koulutusjohtamisen instituutista.

Alkujaan olen Satakunnasta, Huittisista sekä Säkylästä. Työkokemusta opetusalalta tulossa nyt puolitoista vuotta täyteen, josta olin vuoden Rautavaaralla opettamassa englantia ja hoitamassa apulaisrehtorin tehtäviä (ei virka-apulaisrehtori).

Eroon kukkahatturoolista

Lähes koko vuosi silloisten Rautavaaran lukion kakkosten kanssa oli hyvä opekokemus. Kuitenkin tarkennuksena voisin esittää sen, että siellä aloittaessani yritin vielä pitää jonkinlaista opettajan yltiöpositiivista kukkahatturoolia. Kuitenkin aika nopeasti pääsin tämän ryhmän kanssa siihen pisteeseen, missä opettajan identiteettini alkoi kasvavissa määrin muistuttaa ihan omaa itseäni.

Tämän lisäksi kyseisen ryhmän opettaminen oli paras muistamani työkalu oman opetuksen suhteuttamiseen niin sanotusti tavallisille lukiolaisille, vaikkakin virheiden kautta. Ensimmäisessä jaksossa kurssikokeeni heille oli laajuudeltaan aika lähellä pitkän englannin yo-kirjoituksia ja tehtäväni luotu jonkinlainen pohja tai idea edellä heidän valmiuksiensa sijaan. Koko vuosi oli kovin antoisa, mutta tuo ryhmä jäi kovin hyvällä mieleen.

Mikä on opetusalan yhteiskunnallinen merkitys?

Tähän kysymykseen on varmasti omiani perustellumpia sekä vähemmän kyynisiä mielipiteitä, mutta jaan kuitenkin joitain ajatuksiani. Yhteiskunnallinen merkitys koulutukselle tulee yhteiskunnan tarpeesta osaavalle väestölle. Aivan joka ammatista tulee haastavampi tai työnkuvasta laajempi. Joitain yksinkertaisia ammatteja katoaa tai ne korvataan teknologian avulla, eikä tämä teknologinen edistys johda kansaa, ainakaan niitä jotka työnsä edistyksen edestä menettää, peukalojaan pyörittämään.

Ilman tulevaisuuden tarpeisiin räätälöityä opetusta ja etenkin tulevaisuuden huomioivaa suhtautumista vanhoihin tapoihin, pelkään huoltosuhteen suuntaavan valtiontaloudelle mahdottomaksi. Onni onnettomuudessa on kuitenkin se, etten itse pääse koskaan eläkkeelle, joten minun ei juuri tarvitse miettiä sitä, kuka minun eläkkeeni maksaa. Oma toiveikkuuteni opetusalassa ja sen hohdossa on lähes kokonaisuudessaan siinä, mitä se voi tarjota yksilölle.

Onnistumisen kautta opetusalalle

Muistan yläkoulussa olleeni sitä mieltä, että haluan ammattiin, jossa suuri määrä ihmisiä tietää minun nimeni. Tämä ei silloin viitannut suoraan opettajan ammattiin, enkä vielä ollut täysin varma. Uratoiveet elivät vielä tuolloin.

Toisin kuin muut minua ehkä fiksummat yksilöt, lukulomalla menin opiskelun sijaan sijaistamaan omaan yläkouluuni. Tuolloin opetin lähinnä matemaattisia aineita, enkä vielä ajatellut työstä juuri mitään muuta kuin tuloja. Opetukseni tulokset olivat kuitenkin (ainakin kuulemani mukaan) hyvät, ja onnistumisen kautta sain hieman rohkaistua itseäni suuntaamaan opetusalalle.

Mielekkääksi opetettavaksi aineeksi valitsin englannin, sillä olin itse jokseenkin luonnonlahjakas siinä. Jyväskylään pääsin suoraan lukiosta, mutta aloitin kieliasiantuntijaopiskelijana. Kieltenopettajien suoravalintaan en osallistunut siksi, etten halunnut pääsykokeissa viettää kahta päivää, ja koska kuvittelin vaihdon olevan yksinkertaista.

Eli tuosta lyhyesti, opeksi tiesin opiskelevani, mutta soveltuvuuskokeet tein vasta hetken opiskeltuani. Rehtoriksi halusin siksi, että opetusalan yhtenä merkittävimmistä haittapuolista näen opettajien rajalliset mahdollisuudet edetä urallaan, ja koska halusin hieman itseäni todistella.