CLAUDIA GONZALEZ
Opeopiskelija 4/24

Kirjoittaja on SOOLin hallituksen jäsen kaudella 2024–2025 ja opiskelee varhaiskasvatuksen opettajaksi Turun yliopiston Rauman kampuksella. Kuva hänen kotialbumistaan.

OLEN AINA ollut taitava haaveilemaan. Jos näyttäisin sinulle ala-asteella täytettyjä vihkoja ja katsoisimme haaveammattejani, ei itseluottamusta eikä uskoa ole puuttunut. Harmillisesti minäpystyvyyteni kuihtui vuosien varrella niin, että ajatus yliopistosta tai korkeakouluopinnoista tuntui asialta, josta voisin olla kiinnostunut vain yleisellä tasolla.

Ekonomi, putkimies, toimittaja, balettitanssija. Uskontotieteet, kansainväliset suhteet, viestintä, kehitysmaatutkimus. Ammatinvalintatestien mukaan voisin olla agronomi, kalatutkija, nuohooja – ja opettaja. Ympärilläni kaikki ovat edenneet elämässään, ja on tuntunut siltä, että kaikilla muilla oli selvä suunta ja näkemys jatko-opinnoista. Tällainen ajatus minulle heräsi suunnilleen yläasteen puolessavälissä. 

Yhdeksännen luokan jälkeen saamani keskiarvo olisi tarkoittanut monelle vuoden lisäajan hakemista. Minulle kuitenkin mediapainotteinen lukio tuntui luontevalta vaihtoehdolta. Harmillisesti käsitykseni itsestäni oppijana oli lukioon mennessäni niin häilyvä, että suoriutumiseni oli riippuvainen opettajista, jotka tuntuivat ymmärtävän vähän enemmän ja pystyivät näkemään tarpeeni ylimääräiselle kannustukselle.

VOI OLLA, että juuri kukaan muukaan ei oikeasti tiennyt, mitä halusi tehdä lukion jälkeen. Tarve vertailla ja tuntea alemmuutta olikin ehkä oikeasti kollektiivinen kokemus jaetusta harhasta. Siinä oli kyse myös jostain asenteesta, jonka mukaan kaiken pitäisi liikkua kohti jotakin tiettyä, ja valintojen tulisi mukailla sitä jotain.

Ei pidä ymmärtää väärin, olen aina pitänyt opiskelusta, ja asiat sekä maailma on aina kiinnostanut minua. En vain ole koskaan tullut sujuiksi kokeiden tai arviointien kanssa. Olen kuullut lukemattomia kertoja, että kolmen ällän tulokseen – lukio lukematta läpi – pystyy kuka vain. Ettei se ole niin vaikeaa. Vähättelyä ja ihmettelyä. Elämänkoulun ivailua. Ystävien ylioppilasjuhlissa häpeän tunnetta, jonka olen kääntänyt kepeään ”ensi vuonna sitten” -hihittelyyn.

MINULTA USEIN kysytään yksittäistä syytä tai käännekohtaa, jonka takia lukio lopulta jäi kesken. Tarinan kai voisi aloittaa kapinallisesta 13-vuotiaasta, joka kieltäytyi tekemästä kokeita. Helpommalla kuitenkin pääsen, kun kerron, että innostuin järjestötoiminnasta lukion aikana ja menin töihin.

Omaa minäpystyvyyttä oli helpompaa arvottaa työn kautta. Jokaisen työpaikan kohdalla toivoin löytäväni työn kautta ajatuksen siitä, mitä haluaisin tehdä ja siten myös opiskella. Työhaastatteluissa olen kertonut lukion olevan harrastukseni. Ajattelin, että voin aina palata takaisin lukioon, mutta jokainen työmahdollisuus on sen verran ainutlaatuinen, että se kortti kannattaa katsoa.

Ja kyllä, kadehdin ihmisiä, jotka ovat käyneet lukion loppuun, vaikka eivät ole tienneet mitä sen jälkeen tapahtuu.

JOS MIETIN sitä, että olen ollut lentoemäntä ja vaihtanut ammattia monta kertaa, en koe, että olisin jäänyt mistään paitsi vaikka minulta on puuttunut toisen asteen tutkinto. Joskus mietin asiaa itsetunnon kautta tai siitä näkökulmasta, kuinka paljon olen joutunut todistelemaan, että en ole epäonnistunut, vaikka korkein tutkintoni on peruskoulu. Se on kuitenkin pohdinta, jonka kätkin pitkään muilta.

Jos taas mietin, kuinka paljon lukion keskeyttäminen on saanut vanhempani huokailemaan, sanoisin, että on helpompiakin taisteluita. Maahanmuuttajien tyttärenä näen vanhempieni huolen erityisesti siitä, että elämässä ei voi menestyä ilman tutkintoa.

Hassu elämä on sattumia täynnä ja peruskoulun jälkeinen minä muljauttaisi silmiään, jos tietäisi. Silti, vaikka opiskelen nyt opettajaksi, ei se tarkoita sitä että minusta lopulta tulee opettaja.

”SIIS ANTEEKS, miten voit olla yliopistossa?”

Eräs ystäväni suostutteli ja kannusti lähtemään vapaaehtoiseksi ohjaajaksi kansainväliselle leirille. Jossittelin asiaa vain noin kolme vuotta. Pelkurin elämä on rankkaa. Leirillä oli vajaa neljäkymmentä 15-vuotiasta nuorta kymmenestä eri maasta. Käsittelimme leirillä monimuotoisuutta, ihmisoikeuksia, kestävää kehitystä sekä konflikteja ja niiden ratkaisua. 

Olin vaikuttunut kaikesta ja erityisesti siitä, että viihdyin nuorten parissa ja, että osasin ohjata sekä kohdata heidät taustasta riippumatta.

Sitten tuli korona ja kaikki piti miettiä uusiksi. Kokeilin paluuta lukioon, mutta se oli riipivä ristini ja tahmea toffee takahampaassa. Sen sijaan avoimen yliopiston kasvatustieteen kurssit olivat uusi mahdollisuus kaikkeen. Alkuun olikin upea mahdollisuus oivaltaa, että tulee vaatimaan paljon työtä, että pääsisin eroon käsityksestäni itsestäni oppijana. 

Selitin itselleni, että kasvatustieteissä yhdistyisi kodin toive akateemisesta tutkinnosta ja työnkuva, joka sisältää mahdollisuuden työskennellä ihmisten kanssa, olla luova ja kohdata erilaisia ihmisiä.

VAATI AIKA paljon googlettelua ennen kuin löysin ”vapaudu vankilasta -korttini”. Yliopistolain mukaan yliopisto voi ottaa opiskelijakseen myös henkilön, jolla se toteaa muutoin olevan opintoja varten riittävät tiedot ja valmiudet. Viimeksi kun katsoin, niin kasvatustieteissä Turun ja Lapin yliopistot tarjoavat mahdollisuuden hakea opintoihin erivapauden kautta.

Mitä on elämä ilman epäilyä ja itsensä sabotointia, sitä en tiedä. Vitkuttelin viimeiseen minuuttiin asti hakemuksen lähettämistä. Ja tiedätkö mitä? Sain luvan VAKAVA-kokeeseen.

Kirosin sitä, ettei muilla yliopistoilla ollut samaa käytäntöä, koska pisteeni olisivat riittäneet haastattelukutsuun myös Itä-Suomen yliopistoon. Mutta kai silläkin oli tarkoituksensa, etten katsonut tarkemmin, että olin unohtanut laittaa hakemukseen muutaman tutkintolinjan.

Jos olisin silloin tiennyt sen, mitä nyt tiedän, neuvoisin ottamaan vaikka huonot paperit, jotta olisi hakukelpoinen ja mahdollisuudet pärjätä. Tietäen sen, mitä nyt tiedän, sanoisin itselleni: ”Kiitos sinnikkyydestä ja ehkä ylioppilaaksi ennen maisteria”.