SAIJA BENJAMIN, SARI HAJAR SORSA, MARJA LAINE, ELINA LAUTTAMÄKI & MIRA RUOKOLAINEN
Opeopiskelija 4/21

Kuvat: Piia Keto

Yhteiskunnassa esiintyy syrjintää ja rasismia, jonka perustana toimii katsomuksiin ja kulttuureihin liitetyt asenteet ja tulkinnat. Kokemus ulkopuolisuudesta tai syrjinnän uhkasta on läsnä myös kouluissa. Opetuksella onkin tärkeä rooli lasten ja nuorten oikeuksien toteutumisen ja turvallisen elämän mahdollistamisessa. Kyseisessä tehtävässä on keskeistä, että kouluympäristössä tunnistetaan ja huomioidaan myös lasten monet katsomukset ja kulttuurit. 

Kulttuureja ja katsomuksia huomioonottava tila lisää turvallisuutta

Huomioon ottaminen pitää sisällään sekä kunnioittavan kohtaamisen että kriittisen ajattelun taitoja. Keskittymällä lasten ja nuorten turvallisuuden ja turvattomuuden kokemuksiin voidaan vaikuttaa myös yleiselle turvallisuudelle keskeiseen haasteeseen: onko jokaisen oppilaan mahdollista kokea olevansa turvassa, hyväksytty ja aktiivinen osa kasvuympäristöään?

Koululta odotetaan tyypillisesti pyrkimystä ”neutraaliin” tietojen ja taitojen opettamiseen ja oppimiseen. Opettajalle kohdistettu vaatimus sekä neutraalista että kaikkien yhdenvertaisesta huomioimisesta voi osoittautua haastavaksi, koska jo opetussuunnitelma heijastelee tietynlaisia ajankuvaan sidottuja arvoja ja näkemyksiä. Katsomuksiin ja kulttuureihin liittyvien kysymysten tunnistamiseksi onkin ensiarvoista, että opettaja pääsee pohtimaan myös omaa käsitystään ja ympäristöään uteliaasti. 

On yleistä, että normeihin ja ”neutraaliin” lähestymistapaan tukeutuminen voi muodostua jopa esteeksi vähemmistöpositiossa oleviin katsomuksiin ja kulttuureihin liittyvien asioiden puheeksi ottamiselle. Opettaja saattaa hyväntahtoisuudestaan huolimatta päätyä toistamaan vallitsevaa asiaintilaa, jossa opetuksessa ja oppilaiden välisessä puheenporinassa nousee esille yleisinä pidettyjä, ympäristön ennakko-odotusten mukaisia tai näennäisesti neutraaleja näkökulmia, joita esittämällä oppilaiden ei tarvitse jännittää muiden reaktioita.

”Dialogitaitojen hallitsemisella on
merkittävä yhteiskuntarauhaan ja
turvallisuuteen liittyvä merkitys.”

Kulttuurisesti ja katsomuksellisesti yksilöllisten lasten huomioimisessa päästään pitkälle, kun opettaja tarkastelee itseään, luokkatilaa ja koulua osana yhteiskunnallista ympäristöä, jossa esimerkiksi enemmistö- ja vähemmistökatsomuksiin kuuluviin ihmisiin kohdistuu keskenään erilaisia representaatioita, normeja, ja ennakkoluuloja.

Katsomuksia ja kulttuureita huomioiva opetus ei vaadi asiantuntemusta esimerkiksi katsomuksiin liittyvistä erityiskysymyksistä. Opettajan taidot liittyen kunnioittavaan puheeksiottamiseen ja erilaisten osallistumistapojen mahdollistamiseen tukevat oppilaiden yhdenvertaisuutta ja yhdessä oppimista. Erityisesti menetelmät, jotka auttavat kohtaamaan itselleen erilaisia näkökulmia ja tukevat kriittisen ajattelun kehittymistä omassa ympäristössä esiintyviä ajatusmalleja ja olettamia kohtaan, mahdollistavat kaikille turvallisemmalta tuntuvan kasvuympäristön.

Lapsen ja nuoren identiteetti tarvitsee tukea ja turvaa myös kulttuurisesta ja katsomuksellisesta näkökulmasta

Kulttuurisesti ja katsomuksellisesti turvallinen koulu perustuu opettajan näkökulmasta avoimeen ja uteliaaseen mieleen sekä ennakkoluulottomaan asenteeseen. Jokainen lapsi ja nuori nähdään yksilöllisenä, moniulotteisena taideteoksena, jota persoonallisuus, kotitausta, merkitykselliset sosiaaliset suhteet ja lapsuuden kokemukset ovat vuosien mittaan muokanneet.

Jo lähtökohtaisesti lapsen kulttuurista tai katsomuksesta puhuminen ja sen tarkastelu esimerkiksi luokkatilanteessa on ongelmallinen. Oppimistilanteissa tulisikin pidättäytyä lapsen määrittelystä ulkoapäin opettajan toimesta. Lapset saattavat omaksua oletuksen, että heidän tulisi olla käveleviä tietopankkeja perheensä kulttuurista tai katsomuksesta, ja osattava kertoa esimerkiksi jonkun omaan perheeseen kuuluvan henkilön entisen kotimaan yhteiskunnallisista oloista.

Asetelma vahvistaa samalla ennakkoluuloja, joiden mukaan vähemmistökatsomusta tunnustavat olisivat kaikki katsomukselleen omistautuneita tai sitä hyvin tuntevia. Samaa oletusta tehdään harvoin evankelis-luterilaisen uskonnonopetuksen piiriin kuuluvasta lapsesta. Jos luokkatilaan halutaan jonkin tietyn katsomuksen edustajan näkemyksiä, on luontevaa hankkia asiantuntemusta vaikkapa kyseisen katsomuksen omista yhteisöistä.  

Lapsuus- ja nuoruusvuosien yksi keskeisimmistä kehitystehtävistä on vähittäinen itsenäistyminen vanhemmista ja oman identiteetin rakentuminen. Näissä prosesseissa oman maailmankatsomuksen ja arvojen pohtimisella on merkittävä rooli. Jos lapsi tai nuori nähdään jatkuvasti jonkin tietyn kulttuurin tai katsomuksen edustajana, hänen mahdollisuuksiaan oman identiteetin ja maailmankatsomuksensa reflektoimiseen, kyseenalaistamiseen ja uudelleen määrittämiseen rajataan huomattavasti. Samalla ylläpidetään vastakkainasettelua normatiivisen suomalaisuuden sekä eksoottisten tulokkaiden välillä.

Jokaisella lapsella on lukuisia rooleja erilaisissa yhteisöissä, joissa heidän käytökseensä, tekemisiinsä, ystävyyssuhteisiinsa ja kehittyviin taitoihinsa kohdistuu tietynlaisia odotuksia, sääntöjä, hiljaisia normeja ja eriävissä määrin lämpöä, tukea ja huomiota. Jokainen lapsi kantaa mielessään tarinoita omasta kyvykkyydestään ja rakastettavuudestaan, sekä kokemuksia yhteenkuuluvuudesta ja -kuulumattomuudesta.

Tutkimuksessa puhutaan identiteetin moniäänisyydestä tai erilaisista minä-positioista, jotka kuvaavat sitä, miten jokaisen lapsen ja nuoren identiteettiin ja heidän yhteiskunnalliseen asemaansa vaikuttavat perheen kulttuurin ja katsomuksen lisäksi myös lukuisat muut tekijät ja ryhmäjäsenyydet. Tämän huomioiminen tuo turvaa – opettajaa voi auttaa ajatus luokan oppilaista taidegalleriana, jossa jokainen lapsi on omanlainen taideteoksensa, jota voi ihastella avoimin mielin, uteliaasti ja arvostavasti.

Lapsi myös kehittyy vuosien varrella, ja hänen identiteettinsä, maailmankatsomuksensa ja arvonsa muokkaantuvat koulupolun aikana. Tähän on annettava mahdollisuus ja tilaa.  

Turvallista yhteiskuntaa rakentamassa

Kulttuurisesti ja katsomuksellisesti turvallinen koulu on dialogitaitoinen. Sen tunnistaminen ja tunnustaminen, että olemme jokainen lähtökohtaisesti erilaisia, on välttämätön edellytys arvostavalle koulun keskustelukulttuurille. Tavoitteena pitäisi olla se, että jokainen kuulija oppii jotain uutta ja saattaa päästä arvioimaan omia näkemyksiään uudessa valossa. 

Arvoista ja elämänkatsomuksista ei tulisikaan puhua ryhmäidentiteettien kautta (”me uskomme näin”, ”he uskovat niin”) vaan esimerkiksi arvojen kautta (”minä arvostan tätä”, ”tämä on minulle tärkeää ja merkityksellistä”). Arvoista ja muista lapsille tärkeistä, mutta sensitiivisyyttä vaativista aiheista keskustelu on helpompaa, kun osallistujien on mahdollista itse päättää, haluavatko he nostaa esiin yhteisöihin ja kulttuureihin liittyvää osaa identiteetistään, sen sijaan että se olisi lähtöasetelma koko keskustelulle.

Dialogitaitojen hallitsemisella on myös merkittävä yhteiskuntarauhaan ja turvallisuuteen liittyvä merkitys, ja niiden avulla ehkäistään polarisaatiota eli jakautumista ”meihin” ja ”heihin”. Polarisaatio tarkoittaa vastakkainasettelua ja vastakkainasettelu puolestaan vaikeuttaa yhteistyötä ja voi olla haitaksi yhteiskuntarauhalle.

Polarisaatiota hyödykseen käyttävä taho ruokkii uhkakuvia. Kun ihminen tuntee itsensä uhatuksi, hänessä syntyy puolustautumisreaktio. Silloin kyky tarkastella faktoja ja nähdä asiat eri näkökulmista heikentyy. Ajattelusta tulee mustavalkoista.

Polarisaatiossa hyödynnetään tunnerektioita ja faktoja valikoidaan vain omaa näkökulmaa tukemaan. Polarisoimista käyttävät hyödyksi esimerkiksi ääriliikkeet. Kun polarisaatio kärjistyy, on yhä vaikeampi olla valitsematta puolta. Emme ole enää yhdessä ”me” vaan jakaannumme oikeassa oleviin ”meihin” ja väärässä oleviin ”heihin”.

Polarisaatioprosessin edetessä yhä useampi ihminen kokee, että heidän tulee valita jompi kumpi puoli, jolloin laaja ja monimuotoinen spektri ääripäiden välissä olevia mielipiteitä jää varjoon.

Polarisaatioprosessiin voi vaikuttaa, mutta avainasemassa on prosessin tunnistaminen, jotta osaamme puuttua siihen ajoissa. Tunnistamisessa auttavat dialogitaidot: kasvaminen siihen, että haastavistakin asioista voi puhua yhdessä, ilman pelkoa.