Suo, kuokka ja Jussi – vai Chike?
Yhdenvertaisen taidekasvatuksen merkitys suomalaisen kulttuurin uudistamisessa.
EEVA ANTTILA
Opeopiskelija 4/20
TÄMÄN VUODEN Jussi-gaalaan liittyvä kuohunta yleisötilaisuuksien turvallisesta järjestämisestä herätti minut seuraamaan suoraa lähetystä kännykälläni, kuuloke tosin vain toisessa korvassa. Suomi–Irlanti-jalkapallo-ottelu kun sai olohuoneessamme pääroolin syksyisessä illassa.
Huomioni kuitenkin terästyi heti lähetyksen alkupuolella, kun jaossa oli parhaan miessivuosan Jussi. Olihan gaalaa koronatilanteen aiheuttaman polemiikin lisäksi edeltänyt keskustelu sekä sukupuoleen perustuvien palkintojen mahdollisesta poistamisesta tasa-arvon nimissä, että elokuva-alan valkoisuudesta. Kun kolme ehdokasta esiteltiin, alan muutos kohti moninaisuutta otti yhden konkreettisen askeleen. Ehdokkaista yksi oli Chike Ohanwe.
Ohanwen valintaa Jussi-patsaan voittajaksi voidaan pitää vedenjakajana. Liikutuin jo hänen kiitospuheensa ensihetkillä, hänen todetessaan tämän tosiasian: ”Vuonna 2020 Suomi sai ensimmäisen tummaihoisen Jussi-palkinnon voittajan.”
Runsaiden aplodien jälkeen seurasi kuitenkin jotain vielä poikkeuksellisempaa. Kun kantasuomalaiset palkinnonsaajat, suuren maailman mallin mukaan, nostavat kiitoksissaan esiin useimmiten (oikeutetusti) työryhmänsä ja läheisensä, teki Ohanwe toisin. Hän nosti ensin esiin Vaskivuoren lukion rehtorin, Eira Kasperin, ja teatteriopettajansa, Susanna Metsälän suuren merkityksen hänen tiellään kohti näyttelijän ammattia.
Ohanwe sanoi: ”Teidän duuni, se mitä olette tehneet ylipäätään kulttuurikasvatuksen eteen, se mitataan ei rahassa, vaan ihmisissä.”
OHANWEN ELE oli suuri tunnustus paitsi Kasperille ja Metsälälle, myös kaikille koulumaailmassa ja harrastuskentällä toimiville taideopettajille ja -kasvattajille. Tanssi- ja teatteriopettajien kouluttajana koin itsekin hienoista ylpeyttä.
Ennen kaikkea, sain suuren yleisön jäsenenä kauan kaivatun konkretisoinnin pedagogisesti ja sisällöllisesti korkeatasoisen taideopetuksen merkityksestä. Vaikka harvat koululaiset ja taiteen harrastajat päätyvät alan ammatteihin, on koulutusasteiden välisen jatkumon tärkeyttä harvoin korostettu näin selkeästi.
Vaskivuoren lukio on kuitenkin yksi harvoista lukioistamme, joka tukee oppilasta tiellä kohti esittävän taiteen ammattilaisuutta. Taideaineiden jo ennestään vaatimaton asema lukioissa on viimeisimmän lukiouudistuksen myötä painumassa vieläkin marginaalisemmaksi.
Uudistuksen seurauksena oppilaita ohjataan jo lukion ensimmäiseltä luokalta alkaen valitsemaan lukiossa kursseja, jotka edistävät jatko-opintoihin pääsyä. Uudistus vähentää taito- ja taideaineiden opiskelua ja myös taideammattien arvostusta.
Yhdenvertainen mahdollisuus saada perusvalmiudet, joilla oppilas voisi halutessaan pyrkiä opiskelemaan taidetta, näyttää unohtuneen lainsäätäjiltä. Mikä muu ammatti edellyttää vuosien kestävää, usein maksullista opiskelua koulun ulkopuolella, kuin esittävien taiteiden ammatit?
LUKIOUUDISTUKSEN MYÖTÄ kapeneva tie taideopintojen pariin on vain yksi, mutta ehkä näkyvin osoitus suomalaisen taidekasvatusjärjestelmän puutteista. Peruskoulun tulisi tasoittaa jo ennen kouluikää tapahtuvaa eriarvoistumista, joka johtuu muun muassa oppilaiden sosio-ekonomisesta taustasta.
Eriarvoistuminen pikemminkin näyttää syvenevän kouluvuosien aikana. Ne oppilaat, joiden taideharrastusta tuetaan kotien taholta, ovat kiinnostuneita taideaineista myös koulussa. Ne nuoret, joilla on mahdollisuus osallistua esimerkiksi taiteen perusopetukseen, usein valitsevat taideaineita myös yläkoulussa. Taideaineethan ovat luokilla 7–9 suurelta osin valinnaisia.
Näin taidealoille valikoituu monen portin läpäisseitä opiskelijoita, joilla on ollut mahdollisuus päästä korkeatasoisen taideopetuksen pariin joko erityislukiossa tai koulun ulkopuolella. Samalla suurin osa ikäluokista jää vaille edes välttävän tiedot ja taidot tuottavaa yleissivistävää taidekasvatusta, joka antaisi heille mahdollisuuden tutustua taiteeseen tulevana yleisönä tai taiteen harrastajana.
Näin jakolinjat suhteessa kulttuuriseen osallisuuteen syvenevät. Marginaaliin jäävät useimmiten maahanmuuttajataustaiset oppilaat. Myös sukupuolijakauma taideaineiden kohdalla on selkeästi vinoutunut, kun suurin osa taideaineita opiskelevista oppilaista on tyttöjä. Sama vinouma vallitsee taiteen perusopetuksessa.
CHIKE OHANWEN tapaus osoittaa, että toisenlainen todellisuus on mahdollinen. Kun oppilaan kiinnostus havaitaan, kun häntä tuetaan ja rohkaistaan, ja kun hän saa yhdenvertaisen mahdollisuuden kokea onnistumista, on mikä tahansa mahdollista. Ihonväri tai sukupuoli ei ole este taideopinnoille ja unelmille taiteesta jopa ammattina. Hänen menestyksensä osoittaa myös, että yhdenvertainen taideopetus tuottaa jotain aivan muuta kuin tasapäistymistä ja keskinkertaisuutta.
Suomalaisen taidekentän moninaistuminen saa voimansa perusopetuksesta, lasten ja nuorten keskuudesta, korkeatasoisesta taidekasvatuksesta ja -opetuksesta sekä taitavista, innostavista ja oikeudenmukaisista opettajista. Heidän tuellaan itseensä uskovat ja avarakatseiset nuoret tuulettavat taiteen, kulttuurin ja urheilun ummehtuneita käytäntöjä, ravistavat luutuneita käsityksiä lahjakkuudesta ja kyseenalaistavat hierarkisten valtarakenteiden olemassaolon. Norsunluutornien aika on totisesti ohi.
Kirjoittaja toimii Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun tanssipedagogiikan professorina ja tanssinopettajan maisteriohjelman johtajana.
