LAURA LAHIN
Soolibooli 5/18

Kuva: Dare to Learn.

The festival for rethinking learning. Näin luvataan Helsingin Kaapelitehtaalla syyskuussa järjestetyn Dare to Learn -tapahtuman nettisivuilla. Festivaalin teemoiksi oli valikoitunut viisi kiinnostavaa kokonaisuutta: kehittyvä organisaatiokulttuuri, emootiot ja oppiminen, tulevaisuuden opetussuunnitelma, itseohjautuva oppiminen sekä oppiminen ja kestävä kehitys.

Ennakkoon on vaikea miettiä, mitä odottaa Darelta. Kansainvälisyyden voi aistia; kaikki informaatio on englanniksi. Ohjelmasta löytyy workshopeja, keynote-puhujia, spark talkeja. Inspiraatiota, verkostoitumista ja uuden luomista. Olenko menossa opetusalan Slushiin? Saako tuiki tavallinen opeopiskelija mitään irti näin lennokkaan edistyksellisestä festivaalista?

Suuntaan kohti Kaapelitehdasta. Dareen ilmoittautunut ei saa etukäteen fyysistä lippua, vaan sisäänkäynnillä jokainen kävijä lunastaa nimellään itselleen nauhassa roikkuvan passin, jossa lukee LEARNER. Passi kaulassa jokainen kävijä näyttää tosi tärkeältä!

"Saako tuiki tavallinen opeopiskelija
mitään irti näin lennokkaan
edistyksellisestä festivaalista?"

Suuntaan ensimmäisenä päälavalle kuuntelemaan ensimmäisiä keynote-puhujia. Lava on pitkänomainen, kuin muotinäytöksissä, ja katsomo on jo melkein täynnä. Emotion Tracker -tunnetyökalun luoja Camilla Tuominen puhuu tunteiden hallinnasta tulevaisuuden taitona.

– Eikö lenkkareillakin kuulu mennä metsäpoluille puhtaiden katujen sijaan silläkin uhalla, että kengät likaantuisivat? Muista tämä, kun seuraavan kerran kohtaat emootiosi!

Oivaltavaa. Tuomisen mukaan emootiot antavat meille informaatiota ympäristöstä, ja ne tulisi ajatella taitoina muiden joukossa. Innostuminen esimerkiksi työpaikalla ei välttämättä ole suotavaa, mikä on kummallista; innostuminen kun vähentää stressiä ja tuo energiaa sekä kohentaa terveyttä.

Keskittyminen stressitekijään taas kaventaa ajatteluamme. Sen sijaan siihen tulisi suhtautua uteliaisuudella, jolloin ajattelumme avautuu! Avoin ja turvallinen mieli on etu.

Seuraavana puhujavuorossa on Laura Tuohilampi Helsingin yliopistosta. Tunneteema saa jatkoa; Tuohilammen otsikkona on onnellisuus. Jokaisella lapsella on oikeus onnellisuuteen, sillä oppiminenkin tapahtuu silloin, kun aivot ovat positiivisessa tilassa. Jopa neutraali, hieman positiivinen tila on hyväksi. Päinvastoin hiemankin negatiivinen tila heikentää oppimista.

Tuohilampi arvioi, että koulussa pitäisi olla enemmän oppilaiden omaa elämää koskettavia tehtäviä, jotka he kokevat todella kiinnostaviksi. Hänen mukaansa todellisesta elämästä kumpuavat tehtävät lisäävät keskustelua ja ideointia.

Mitä kuuluu tehdä jos ei ole nälkä?

Keynote-puhujien jälkeen alkavat workshopit. Työpajoja on hurja määrä, useita jokaiseen pääteemaan liittyen. Osa kestää 45 minuuttia, osa kauemmin. Valitsen ensimmäiseksi Lyftan elämäntaitoja käsittelevän työpajan, mutta kysyessäni neuvoa saan tietää, että kyseinen paja olikin edellisenä päivänä. Lataamani Dare-mobiilisovellus takkuilee, ja näyttää edellisen päivän ohjelmaa.

Ryhdyn selaamaan tiistain ohjelmaa, ja koetan pikaisesti löytää korvaavan työpajan. Kiinnostavimmat workshopit täyttyvät nopeasti, joten teen pikaratkaisun ja valitsen jonkin lähelläni olevista pajoista.

Istun pöydän ääreen kolmen muun oppijan kanssa. Tässä vaiheessa sitä pitäisi kai verkostoitua. Esittelemme itsemme ja juttelemme tapahtumasta. Kaikki tunnustavat olevansa hieman jännittyneitä, ja vain yksi on ollut paikalla jo eilen. Hänkin myöntää, että yhden päivän jälkeen ymmärtää hieman paremmin, miten koko tapahtuma toimii.

Empowering the Ugly Duckling -workshopin vetää Mindfulness in Schools -projektin kouluttama ohjaaja ja luokanopettaja Susanna Ahvalo. Apuohjaajina ovat hänen oppilaansa, Kilonpuiston koulun kuudesluokkalaiset.

Ahvalo lukee pätkän klassikkosadusta Ruma ankanpoikanen. Lukeminen loppuu kohtaukseen, jossa ankanpoika on yksin kaikkien hylkäämänä. Ryhdymme pohtimaan, miltä ankanpoikasesta mahtaa tuntua. Ahdistuneelta, hermostuneelta, rauhalliselta. Entä millaisia tuntemuksia nämä tunteet aiheuttavat kehossa? Kuplivaa. Kylmää. Sydäntä särkevää.

Tuntemuksista siirrytään tekoihin; mitä ankanpoikanen kenties haluaa tehdä, kun tuntee tällaisia tunteita? Kadota maailmasta? Raivostua? Entä mitä kehontuntemuksia nämä teot puolestaan aiheuttavat? Ahvalo piirtää taululle kehän, jossa negatiiviset tunteet ruokkivat uusia negatiivisia tunteita. Hänen mukaansa mindfulness on keino rikkoa tämä kehä, huomata omat tunteensa ja rikkoa epätoivottuja tottumuksia.

– Become friends with your emotions, kuten Ahvalo asian ilmaisee.

Lopuksi valitsemme positiivisia adjektiiveja sisältäviä kortteja, ja keksimme ankanpojalle voimalauseen niiden pohjalta. Muodostamme kujan, jota pitkin jokainen aikuinen ja lapsi saa halutessaan kulkea. Loppuun Ahvalo lukee tarinan päätökseen ja ottaa vielä käyttöön vielä tyhjä tuoli -metodin, jolla haastatellaan 30-vuotiasta ankanpoikasta, tai joutsenhan hän on. Joutsen on antanut anteeksi kiusaajilleen, ja harrastaa nykyisin näyttelemistä. Puolisokin on kuulemma löytynyt.

Toivottelemme pöytäseurueen kesken mukavaa päivän jatkoa. Työpajan jälkeen jännitys on hieman hälvennyt; johtuneeko mindfulnessista vai siitä, että olen selvinnyt kunnialla yhdestä työpajasta ja jopa small talkista.

"Kaikilta tuntuu löytyvän
hienoja oivalluksia."

Paja kesti lähes kaksi tuntia, ja tutkin ohjelmasta seuraavaa kohdetta. Mutta ohjelmaa ei ole; kello 12–13 ohjelmassa on lounastauko. Tämä tuntuu hieman hämmentävältä; entä jos ei ole nälkä, mitä täällä sitten kuuluu tehdä? Käyn kuitenkin syömässä, ja tämän jälkeen kiertelen näytteilleasettajia sekä tutustun Learn 24/7 Gymiin.

Gymillä on viisi pistettä, joissa suoritetaan jokin pieni harjoitus. Tässäkin mennään hyvinvointi edellä; yksi tehtävistä on rauhoittua kolmeksi minuutiksi paikalleen.

Pohdittavaa useaksi päiväksi

Tauon jälkeen jatkuvat keynote-puheet. Anna Karlsson No Isolation -yrityksestä esittelee AV1-robottia. Robotti on ikään kuin avatar, jonka kautta esimerkiksi pitkäaikaissairauden takia kotona oleva lapsi voi osallistua opetukseen koulussa.

Karlsson kertoo, että Euroopassa on 500 000 lasta, jotka joutuvat olemaan poissa koulusta pitkiäkin aikoja sairauden hoidon vuoksi. Suomessakin tällaisia lapsia on 6 000. Poissaolon jälkeen lasten oletetaan jatkavan koulunkäyntiä kuin mitään ei olisi tapahtunut, mikä voi tietenkin olla haastavaa. AV1-robotin avulla lapsi voi pysyä mukana koulumaailmassa, joka on lapselle tärkein sosiaalinen paikka.

Karlssonin jälkeen The Upright Projectin luoja ja toimitusjohtaja Annu Nieminen puhuu yritysten vaikutuksen mittaamisesta. Esimerkki on herättävä; onko kahden 10 miljoonan euron liikevaihdon yrityksen vaikuttavuus Suomelle sama, molemmat kun maksavat saman verran veroja? Entä jos tiedetään, että toinen yritys valmistaa muovilusikoita ja toinen uudelleen kouluttaa työttömiä?

Nieminen yrityksineen on kehittänyt mittarin, joka huomioi sekä yrityksen tuottamat negatiiviset että positiiviset vaikutukset. Tällä tavoin voidaan selvittää yrityksen todellinen vaikutus yhteiskuntaan ja ympäristöön sen sijaan että tuijotettaisiin euromääriä. Kuulostaa fiksulta, ja ennen kaikkea tarpeelliselta.

Karlssonin ja Niemisen puheenvuorot kuultuaan olo on vakuuttunut; miten joku voi keksiä noin hienoja asioita! Tämä on nyt varmaan sitä visionäärien aikaansaamaa inspiraatiofiilistä.

Vastapäisellä Vison-lavalla Aalto-yliopiston professori Maria Clavert puhuu teknologian merkityksestä tulevaisuudessa sekä siihen liittyvästä tasa-arvosta. Hän ottaa teknologiasta esimerkiksi kutomisen. Toiset yksinkertaisesti tykkäävät kutoa. Suurin osa kuitenkin on kiinnostunut lopputuloksesta, villapaidasta, ja joutuu sen saadakseen opettelemaan puikkojen heiluttelua. Näin myös muun teknologian kanssa; suurin osa nuorista, erityisesti tytöistä, ei ole kiinnostunut teknologiasta, mutta pärjätäkseen tulevaisuudessa on teknologiaa opittava hallitsemaan.

Teknologian merkitys on ymmärrettävä, aivan jokaisen ihmisen. Lyhyt puheenvuoro on vaikuttava. Jään useaksi päiväksi pohtimaan tätä näkökulmaa teknologian kehitykseen.

Kuva: Dare to Learn.

Kello kahdelta pyörähtävät workshopit jälleen käyntiin. Olen jo hieman myöhässä, mutta mahdun kuitenkin toivomaani pajaan. Pajojen ovella päivystää henkilökuntaa huolehtimassa, etteivät workshopit tule liian täyteen. Heille voi käydä huikkaamassa jo hieman aiemmin, että on halukas osallistumaan.

Daressa on paljon vapaaehtoista henkilökuntaa, ja he ovat todella ystävällisiä ja alttiita auttamaan.

Viimeiseksi valitsemassani pajassa käsitellään jälleen emootioita. NayDaya on tutkimukseen perustuva ratkaisu tunnekokemuksien mittaamiseen ja käyttäytymisen ennustamiseen.

Aluksi meitä pyydetään lukemaan QR-koodi, joka vie sivustolla, missä klikkaamme tällä hetkellä kokemamme tunnetilan. Klikkausten perusteella meille voidaan laskea Emotional Value Index -arvo. Mitä korkeampi arvo, sitä positiivisempi tunnetila. Ja kuten tiedämme, sehän tarkoittaa mahdollisuutta oppia.

Meidän ryhmämme arvo on yli 80, joten olemme oikein hienosti oppimiseen virittyneessä tunnetilassa.Lopun aikaa keskustelemme oppimiseen liittyvistä tunteista ensin pöytäryhmissä ja lopuksi yhdessä. Kaikilta tuntuu löytyvän hienoja oivalluksia.

Myös SOOL mukana Daressa

Tämä työpaja oli lyhyempi, vain 45 minuuttia. Ehdin vielä hyvin käväisemään Akavan opiskelijoiden Tour De Skillsissä, jossa myös SOOLin hallitus on edustettuna. Puolen tunnin kierroksella on kuusi pistettä, joissa pohditaan omia tietoja ja taitoja, ja kuinka niitä voisi oppia kuvailemaan paremmin. SOOLin varapuheenjohtaja Sanni Salmenoja kuvailee tourilla vallinnutta fiilistä uskomattomaksi:

– En ajatellut, että voisimme saada aikaan niin merkittäviä kokemuksia! Tourin kysymykset ovat herättäneet paljon ajatuksia ja inspiraatiota, ja monet ovat kertoneet käyttävänsä näitä keinoja myös tulevaisuudessa esimerkiksi työnhaussa. Eräs nainen esimerkiksi lähetti täällä sähköpostin henkilölle, jota halusi pyytää suosittelijaksi. Hänen esimerkistään myös muu ryhmä uskalsi tehdä saman!

Lopetuspuheenvuorojen jälkeen lähden kotiin väsyneenä mutta innostuneena. Olen toiminut koko päivän englannin kielellä, mikä jännitti etukäteen mutta sujui hienosti. Englannin käyttöä helpotti huomio, että molemmissa työpajoissa yleisö välillä auttoi ohjaajaa, kun tämä unohti jonkin sanan.

Tapahtumassa vieraili oppijoita eli viidestäkymmenestä eri maasta, ja varmaankin vain jotkut puhuvat äidinkielenään englantia. Ja kaikkia muitakin varmaan vähän jännittää. Lähtiessäni harmittelen hieman, että osallistuin Dareen vain toisena päivänä ja lupaan itselleni, että ensi vuonna ostan lipun molemmille päiville. Erityisesti vielä, kun olen opiskelija, ja olen oikeutettu 35 euron opiskelijalippuun (muille kaksi päivää 115 euroa).

Seuraavien päivien aikana hehkutan tapahtumaa kaikille, jotka jaksavat kuunnella. Sillä vaikka Dare to Learn on hieno, suomalaisen kasvatuksen ja koulutuksen ilosanomaa kansainvälisesti levittävä tapahtuma, olisi hienointa, jos me tavalliset opeopiskelijat sekä opettajat löytäisimme Daren.

Ensi vuonna Dare to Learn järjestetään 19.–20. syyskuuta.