Onko opettajankoulutus muuttumaton linnake yliopistoissa?
Laaja selvitys paljastaa viimeisen vuosikymmenen leikkausten vaikutukset laatuun ja kestävyyteen. Opettajankoulutuksen opiskelijamäärien kasvuvauhti on ollut merkittävästi korkeampi kuin muilla koulutusaloilla mutta rahoituksen leikkaukset kovempia.
JONNA KANGAS
Opeopiskelija 1/24
Opettajankoulutuksen heikentyneen rahoituksen vaikutukset näkyvät opiskelijoiden arjessa koko maassa muun muassa suurina massaluentoina ja etäopetuksen lisääntymisenä. Kuvassa Helsingin yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan oppimiskeskus Minerva. Kuva Wikimedia Commons
Opettajankoulutuksen voimavaroista ja asemasta yliopistoissa tehdyssä selvityksessä, joka toteutettiin Opetusalan ammattijärjestö OAJ:n toimeksiannosta, pyrittiin hankkimaan kattava käsitys opettajankoulutuksen tilasta. Tavoitteena oli syventää ymmärrystä opettajankoulutuksen resurssien ja aseman kehityksestä suomalaisessa koulutuspolitiikassa.
Selvityksen keskeiset havainnot koskivat opettajankoulutuksen resursointia suhteessa opiskelijamääriin. Kasvaneet opiskelijamäärät eivät ole saaneet vastaavaa tukea rahoituksessa, erityisesti varhaiskasvatukseen kohdistuneista laajennuksista huolimatta. Opettajankoulutuksen resurssikehitys on suhteessa opiskelijamäärään laskenut, erottaen sen selvästi kansallisesta trendistä.
Tämä tarkoittaa, että yhtä opiskelijaa kohtaa saatu rahoitus on pienentynyt vuosikymmenessä lähes 30 prosentilla, kun samanaikaisesti muiden alojen yhteenlaskettu taloudellinen sopeuttaminen on ollut noin kolme prosenttia.
Yliopistojen ja tiedekuntien näkökulmasta korostuu tarve tunnistaa kasvatustieteiden erityispiirteet perusrahoituksessa, mikä voisi tapahtua kasvattamalla kasvatusalojen kerrointa (joka nykyisessä rahoitusmallissa on 1 eli heikoin tarjolla oleva kerroin). Kertoimen tulisi huomioda kasvatusalan erityiset kustannuserot, kuten yksilö- sekä pienryhmäopetuksesta johtuvat korkeammat kustannukset ja harjoittelukoulujärjestelmän ylläpitämisen ja kehittämisen.
Opettajankoulutuksen pääasiallinen resurssilähde on ollut opetus- ja kulttuuriministeriön perusrahoitus.
Opettajankoulutuksen laajuutta tarkasteltaessa on olennaista kiinnittää huomiota uusien opiskelijoiden määrään, tutkinto-opiskelijoiden määrään ja myönnettyjen tutkintojen määrään. Vuosien 2011 ja 2022 välillä opettajankoulutuksen uusien opiskelijoiden määrä kasvoi merkittävästi, ylittäen muiden koulutusalojen keskimääräisen kasvun.
Opettajankoulutuksen opiskelijamäärät voimakkaassa kasvussa
Opettajankoulutuksen perustutkinto-opiskelijoiden määrä kasvoi tasaisesti vuosien 2011–2022 aikana, saavuttaen noin 36 prosentin kasvun. Toisaalta muiden alojen opiskelijamäärä kasvoi yhdeksän prosenttia, mikä osoittaa opettajankoulutuksen erottuvan korkeammalla kasvuvauhdillaan.
Erikoistumisaloittain tarkasteltuna merkittävimmät opettajankoulutuksen osa-alueet, kuten luokanopettajakoulutus, varhaiskasvatuksen opettajankoulutus ja aineenopettajakoulutus, ovat kaikki kasvaneet vuosien 2011–2021 välillä. Erityisesti varhaiskasvatuksen opettajankoulutuksessa havaittiin merkittävää kasvua.
Opettajankoulutuspaikkoja ei ole vähennetty millään kouluasteella. Yliopistoittain tarkasteltuna opiskelijamäärät kasvoivat lähes kaikissa yliopistoissa, erityisesti Helsingin ja Jyväskylän yliopistoissa.
Uusien opiskelijoiden määrä opettajankoulutuksessa suhteessa muihin aloihin. Kuva OAJ
Vähenevistä resursseista huolimatta, opettajaopiskelijoiden valmistumistahti on ollut kiihtyvä tai vähintäänkin pysynyt tasaisena vuosikymmenen. Myönnetyt perustutkinnot opettajankoulutuksessa kattoivat noin yhdeksän prosenttia kaikista yliopistoissa myönnetyistä perustutkinnoista vuosina 2011–2022. Tutkintomäärissä opettajankoulutus ylitti muiden alojen kasvun, sillä tutkintojen määrä kasvoi 31 prosenttia, kun muilla aloilla kasvu oli 12 prosenttia.
Koulutuksen erityispiirteet vaativat resursseja
Opettajankoulutuksen erityispiirteet muodostavat keskeisen osan OAJ:n selvitystä, korostaen niiden vaikutusta resurssien näkökulmasta. Kontakti- ja pienryhmäopetus ovat olleet merkittävässä roolissa opettajankoulutuksessa ja vaativat sekä henkilöstö- että tilaresursseja opettajankoulutusta tarjoavilta yliopistoilta.
Erityisesti tilavaatimukset muodostavat yhden keskeisen haasteen opettajankoulutuksen resursoinnissa. Erityisesti taito- ja taideaineiden opetuksen tarve edellyttää erityisiä erikoisopetustiloja, mikä lisää kustannuspaineita.
Opettajankoulutuksen opetustapoja tarkasteltaessa havaitaan, että se toteutetaan useisiin muihin aloihin verrattuna enemmän lähiopetuksena ja pienryhmissä. Tämä asettaa vaatimuksia tiloille ja sitoo henkilökuntaa, mikä on otettava huomioon resurssien suunnittelussa.
Raportissa kiinnitettiin huomiota siihen, että opettajankoulutuksessa tehdään enemmän opetustyötä ja vähemmän tutkimustyötä verrattuna muihin aloihin. Vaikka kasvatusalan tutkimusintensiivisyys on lisääntynyt, ulkopuolisen tutkimusrahoituksen volyymi on pienempi kuin muilla aloilla ja keskittyy enemmän kotimaiseen tutkimusrahoitukseen. Tämä muodostuu opettajankoulutuksen henkilöstölle kuormitustekijäksi, kun tutkimustuloksia odotetaan samalla resurssilla, joilla opetuksesta tulisi huolehtia.
Harjoittelukoulut ovat kolmas opettajankoulutuksen erityispiirre ja ne muodostavat olennaisen osan opettajankoulutusta toimien tärkeinä yhteistyökumppaneina harjoittelujen järjestämisessä. Niiden resursointi on kuitenkin merkittävä huomioitava seikka alalla.
Opettajankoulutuksen erityispiirteet liittyvät näin ollen paitsi opetuksen laatuun myös tilojen ja harjoittelukoulujen resurssien hallintaan. Nämä erityispiirteet asettavat opettajankoulutuksen omanlaiseensa asemaan kasvatustieteellisten alojen joukossa, korostaen tarvetta huolelliseen strategiseen suunnitteluun resurssien varmistamiseksi ja laadukkaan koulutuksen tukemiseksi.
Opettajankoulutuksella on vielä vetovoimaa
Kokonaisuutena voidaan todeta, että opettajankoulutuksen uusien opiskelijoiden, opiskelijoiden ja tutkintojen määrän kasvuvauhti oli vuosien 2011–2022 välillä merkittävästi korkeampi kuin muilla koulutusaloilla. Tämä osoittaa opettajankoulutuksen vetovoimaisuuden ja sen kasvavan roolin yliopistoissa.
Lopuksi raportti suosittelee avointa pohdintaa opettajankoulutuksen strategisesta tasapainosta ja pitkäkestoisen resurssitarpeen huomioimista lisäpaikkarahoitusta suunniteltaessa. Näin voitaisiin turvata opettajankoulutuksen tulevaisuuden tarpeet, mahdollistaa riittävän opettajamäärän kouluttaminen ja tutkimusperustaisuus myös tulevaisuudessa.
Kirjoittaja on Yliopistojen opetusalan liiton (YLL) ensimmäinen varapuheenjohtaja ja vanhempi yliopistonlehtori varhaiskasvatuksen opettajankoulutuksessa Helsingin yliopistossa.
