ALEKSI LEINO
Soolibooli 2/16

Perjantaiaamuna yhdeksältä tunnelma Helsingin Messukeskuksessa on odottava. Messujen näytteilleasettajat tekevät viimeisiä valmisteluitaan ja SOOLin hallitus valmistelee Tieto-lavaa päivän seminaaria varten. Järjestömme pyrkii muun valtakunnan mukana suorittamaan loikkia muun muassa digitaalisuudessa, joten aika ennen seminaarin alkua kuluu Twitter-seinän pystyttämisessä.

Itse asettelen lappuja varatuille penkkiriveille, jotta jäsenistömme saisi istua kunniapaikalle tulevassa spektaakkelissa. Liiton puheenjohtaja Pirita Talikka sopii lavavastaavan kanssa aikataulun kulusta. Kohta seminaari voi alkaa.

Pelkkää leikkimistä

Ennen satapäisen seminaarikansan saapuessa sisälle pohdin mitä päivä toisi tullessaan. Myytit kukkakuoseista ja kaikkitietäväisyydestä kuolemattomuuteen ovat edelleen vahvasti voimissaan, joten olisiko tänään se päivä, kun ymmärrän miksi opettajat saavat alennuksen Marimekko-liikkeestä, vai joudunko päivän päätteeksi toteamaan opettajakunnan olevan lokeroitavissa mitä eriskummallisimmilla tavoilla.

Päivän ensimmäinen myytti liittyy lastentarhanopettajien työhön. Ovatko päivät pelkkää leikkimistä? Tähän meille tulee antamaan vastauksensa lastentarhanopettaja Taavi Kervinen.

Kervinen toteaa itsekin kuulleensa lauseen ammattikuntaansa koskevasta myytistä mutta kertoo, ettei leikki itsessään ole mitenkään ongelma, sillä luonnollisin tapa lapselle toimia on leikin kautta. Kaikki leikki ei suinkaan varhaiskasvatuksessa ole vapaata leikkiä, vaan mukaan otetaan myös pedagogista ohjausta sisältäviä leikkejä, joissa lapset oppivat muun muassa vuorovaikutustaitoja toistensa kautta.

Kerviseltä kysytään millaiset vanhempien ja lastentarhanopettajien välit ovat, sillä ennakkoluuloja varhaiskasvatusta kohtaan löytyy myös vanhemmilta. Kervinen kertoo vanhempien olevan nykyään vaativampia lastensa kasvatuksen suhteen, ja heillä on usein suuria toiveita liittyen varhaiskasvatukseen. Toisaalta vanhemmat myös pohtivat mitä sellaista varhaiskasvatuksessa opetetaan, jota vanhemmat eivät muka itse pystyisi opettamaan.

Näin subjektiivisen päivähoito-oikeuden ollessa alan suurimpia kysymyksiä Kervinen toteaa, että nämä lapset, joiden vanhemmat ovat kiinnostuneita varhaiskasvatuksen laadusta, ovat hyvässä tilanteessa, sillä päivähoito-oikeuden rajaaminen vaikuttaa ennen kaikkea niihin, joiden kotona ei olla kiinnostuneita varhaiskasvatuksen sisällöistä.

Varhaiskasvatuksella on omat etunsa, joihin kotikasvatuksella ei päästä. Toimivaa pedagogisen leikin kautta opittavaa vuorovaikutusta vertaistensa kanssa on hankala toteuttaa kotioloissa.

Ope flippaa

Seuraavana puhujana lavalle astuu Marika Toivola. Toivola on matematiikan opettaja ja tutkija, joka tulee kertomaan meille mitä käy kun "ope flippaa". Hän koki perinteisen opettajajohtoisen matematiikanopetuksen huonosti motivoivana ja oppilaiden asenteet matematiikkaa kohtaan olivat heikot. Toivola lähti kokeilemaan uudenlaista oppimisen mallia, käänteistä oppimista, flipped learning, jonka perusajatuksena on oppilaiden vastuu omasta oppimisestaan.

Käänteinen oppiminen on ideologia, jossa korostetaan yhteisöllistä oppimista opettajalähtöisyyden sijaan. Yhtenä käänteisen oppimisen metodina käytetään käänteistä luokkahuonetta, jossa oppilaat toimivat toistensa opettajina, mutta käänteinen oppiminen on paljon muutakin. Jokainen oppilas muun muassa etenee omassa tahdissaan ja ongelmatilanteiden tullessa kysyy apua ensin vertaisiltaan ja vasta sitten opettajalta.

Mielenkiintoisena heittona Toivola kysyy yleisöltä miksi yleensä opettaja kysyy luokassa kysymyksiä, vaikka tietää niihin vastaukset? Hän kehottaa antamaan enemmän vastuuta oppilaille, vaikka se aiheuttaisikin tunteen ettei opettajalla ole enää kaikki langat käsissään. Valovoimaista puhetta seurasi Tieto-lavan täydeltä yleisöä ja uskon monen kuuntelijan kokeilevan käänteistä opettamista tulevaisuudessa.

Ovet kiinni omissa luokissaan

Moniammatillinen yhteistyö ja sen toimivuus kentällä askarruttaa varmasti meitä opiskelijoita. Päivän kolmantena luennoitsijana on luokan- ja aineenopettaja Suvi Puronsuu, joka tulee kertomaan #MOI-hankkeesta, jossa tähdätään moniammatilliseen yhteistyöhön ilmiöpohjaisen opetuksen kautta.

Jo opiskelijoidenkin näkökulmasta suurimmat haasteet ovat varmasti rakenteellisia, kun opettajat toimivat omissa luokkahuoneissaan ovet kiinni ja siten luonnollinen yhteistyö ja vuorovaikutus oppiaineiden välillä on haastavaa. Myös Puronsuu näkee asetelman haastavana. Hänen mukaansa toinen suuri haaste yhteisopettajuudelle on opettajien ylpeys omasta aineestaan, sillä ilmiöpohjaisessa opetuksessa on lähes mahdotonta saada tasapuolisesti katettua kaikkia oppiaineita.

Puronsuu kuvaili hyvin #MOI-hankkeen tapaa toimia, mutta kaiken ollessa vielä alkuvaiheessa, ei yleisö välttämättä saanut vielä varsinaisia työkaluja esimerkiksi ongelmatilanteisiin ja yhteisopettajuuden käytännöntoimintaan. Luennoitsijan ohjenuora moniammatilliseen yhteistyön toteuttamiseen on kuitenkin mainitsemisen arvoinen: "Kestä epävarmuutta ja luota kollegaan!"

Ei valmiuksia digipedagogiikkaan

Digitaalinen kehitys on ollut nopeaa ja uskallan luottavaisin mielin väittää, ettei se ainakaan hidastumaan päin ole. Tabletit ja muut teknologian suomat välineet ovat jo arkea oppilaille, mutta pysyykö koulu ulkomaailman kehityksen tahdissa. Kysymykseen tulee vastaamaan TVT-koordinaattori Harri Luttinen, jonka aiheena on digitaalinen vallankumous.

Luttinen lähtee liikkeelle tieto- ja viestintäteknisten laitteiden merkityksestä opetukselle. Niiden on oltava työvälineitä eikä itsetarkoituksia. Hänen mukaansa on aivan järjetöntä, jos kouluihin hankitaan tuhansilla euroja laitteita, mutta opettajilla ei ole valmiuksia ja kykyä käyttää niitä pedagogisesti järkevällä tavalla.

Luttinen korostaa opettajien valmiuksien merkitystä digitaalisen pedagogiikan osaajina ja heittää pallon rehtoreille, jotta koulutusta järjestettäisiin. Mielenkiintoisimpana esiin nousee Luttisen herättelemä kysymys siitä, millaisia taitoja meidän ylipäätään tulisi koulussa opettaa. Hän kysyy vedoten tulevaisuudentutkimukseen: "Mitä opettaa koulussa, kun niitä työpaikkoja joihin oppilaat menevät, ei ole vielä olemassakaan? Millaisia taitoja tulevaisuuden kansalaiselta vaaditaan?"

Koulua käydään elämää varten

Päivän viimeisenä ohjelmanumerona on paneelikeskustelu, johon osallistuu juontajien Tytti Laakson ja stand up -koomikko Marko Kämäräisen lisäksi neljä panelistia. Paneelin tarkoituksena on välillä humoristisellakin tavalla päästä käsiksi opettajuuteen liittyviin myytteihin. Panelisteina ovat kuvataitelija Jani Leinonen, opiskelija-aktiivi Santeri Lohi, kasvatustieteiden dosentti Arto O. Salonen ja Innokas-verkoston koordinaattori Minna Kukkonen.

Keskustelijoille esitetään erilaisia opettajuuteen liittyviä myyttejä, joita heidän tulee kommentoida nostamalla tietyn värinen lappu ilmaan riippuen siitä, onko väittämä heidän mielestään totta vai tarua. Muiden panelistien mielipiteestä poiketessaan osallistuja joutuu perustelemaan kantaansa. Hajontaa vastauksissa on ihailtavan paljon, sillä esimerkiksi kuvataiteilija Leinonen käsittää väitteet usein aivan eri lailla kuin opetus- ja kasvatusalalla työskentelevät.

Keskustelu ajautuu välillä hyvinkin kauas käsiteltävästä myytistä tai väitteestä, mutta yleisön näkökulmasta se vain rikastaa keskustelua. Yhdeksi keskustelun teemoista nousee se, että koulua käydään elämää varten, joten opetuksen keskiössä tulisi olla arvokasvatus. Harvassa ovat ne väitteet, joista panelistit olisivat yksimielisiä, joten opettajuuden myytit säilynevät elossa tulevaisuudessakin.

Paneelikeskustelu toimii hienona päätöksenä onnistuneelle seminaaripäivälle. En tosin vieläkään tiedä, olemmeko me kaikki opettajat esimerkiksi kaikkitietäviä, mutta on minulla siitä jo aavistus. 