Opeopiskelija 3/23 pakina

Jo eläköitynyt, mutta edelleen sijaisuuksia tekevä, vanhempi lehtori Elias Jekoweh istuskeli kesämökillään aamukahvilla ja katui keväistä lupaustaan.

– Oi miksi lupasin itseni paikallisen lausujayhdistyksen kesärunokilpailun tuomaristoon, oi miksi? Hän sanoi itsekseen ja kaatoi toisen kupin kahvia. 

– Minulle ei ole vieläkään kehittynyt itsesuojeluvaistoa, ajatuksensa jatkoi kulkuaan.

Mutta ei auttanut, Jekoweh otti tulostamansa nivaskan runoja vanhasta, hyvin palvelleesta työlaukustaan ja asetteli lukulasit nenälleen.

Nyt on nurmikko siisti,
kun robotti sen leikkasi.
Ja lapset trampoliinilla,
ne kuperkeikkasi.

– Aargh, no ehkä tuossa jotain ajankuvaa on, Jekoweh ajatteli.

Kukkainen kesämekko,
humoristinen t-paita.
Voin olla puutarhurisi,
kohta kaatuu aita.

– Aivan, kyllä tässä tavoitetaan jotain keski-ikäisen miesoletetun sielunmaisemasta. Jatkoon, Jekoweh summasi.

Aamun usvassa uiden,
alla lukemattomien tekokuiden.
Iltapäivän helle, auringossa
kylpeä, ilkosillaan kaislikossa.

– No nyt! Kuinka taitavasti kirjoittaja yhdistää teknologian ja ihmisen kaipuun puhtaaseen luonnollisuuteen. Vot, tämä on hiilineutraalia, Jekoweh iloitsi.

Kesäjuhlille, festareille,
kauas pellonpientareille.
Tarkista ensin ajatusmaailmasi,
sinä vääräuskoinen Pasi!

– No jopas jotakin, Jekoweh ajatteli ja pyöritti paperia kädessään.

Oranssissa kupoliteltassa,
pieni hetki maailmanrauhaa.
Kieku kaikuu kukon heltassa,
etelässä sotakone jauhaa.

– Tässä ei ole todellisuutta unohdettu kesän kauneudessakaan. Voi, voi, ajatteli Jekoweh ja otti seuraavan paperin.