SANNI SALMENOJA
Opeopiskelija 2/20

MUSTA IHAN ALUKS tuntu todella kauheelta tämä eristäytyminen. Vaikka kuinka kaunis idea ”fyysistä etäisyyttä, henkistä läheisyyttä” onkin, niin teki mieli heittää puhelin seinään saman tien, kun sen taas somessa bongasin. Nyt mietin miksi näin.

Karanteenin ensimmäiset viikot lähti itsellä käyntiin epäuskoisin fiiliksin. Minä tässä jumppaan ilmaista kotijumppaa ja kokkaan simsalabim ja vau nyt kokoan etä-viini-iltaa ja maalaan vesiväreillä. Menipä melkoiseksi suorittamiseksi. Kaipaus ystävistä ja fyysisestä kontaktista oli kova.

PÄIVIEN KULUESSA fiilikset eivät muuttuneet ainakaan positiivisemmiksi. Ymmärrettävästi kaikki yhteydenpito ja kokoukset ja illanvietot siirtyivät zoomiin, hangoutsiin, meetsiin sen sijaan, että olisi päässyt läsnä hengailemaan. Ikävöin samassa paikassa hengailua ja halailua. En vain siksi, että oikeiden ihmisten näkeminen on ihanaa, vaan siksi, että läsnäolevalla vuorovaikutuksella on oma taikansa.

En ole ikinä tuntenut niin suurta vaikeutta sanoittaa omia tuntemuksiani, kuin nyt. Eikä siksi, että sanat olisivat loppu, vaan siksi, että etäyhteyden kautta tapahtuvaa myötäelämistä on vaikea aistia. Ruudun toisella puolella keskusteluun tarkoitetut eleet, kuten nyökkäilyt, ”mm”, ”joo”, tai hymyilyt eivät toiselle osapuolelle välity ja siksi vuorovaikutus tuntuu kummalliselta. Välittyvät viestit sen sijaan ovat ”sun mikki on mutella”, ”nyt ei kuulu”.

LÄSNÄOLON TAITO etäyhteydellä toteutettavassa vuorovaikutuksessa on kultaa. Jos joskus, niin nyt on aika ainakin itselläni opetella sanallistamaan omat tuntemukset ja reagoimaan muiden vuodatuksiin. Niin ystäväni opetti viime viikolla, reagoimalla aidosti minun vuodatukseen vaikkakin etäyhteyden välityksellä.

Halaamista on pahin ikävä. Etähaleja kaikille.