EKKU KUDJOI
Soolibooli 1/18

(Kuva: Pixabay)

Suurin osa kasvatusalalla työskentelevistä nyökyttelee varmasti päätään, jos luovuus nostetaan yhdeksi tärkeimmistä kasvatustavoitteista. Uuden perusopetuksen opetussuunnitelman perusteella luovuuden rooli näyttääkin olevan kasvussa; edellisessä opetussuunnitelmassa luovuus mainitaan alle kaksikymmentä kertaa, kun taas uudessa se mainitaan yli sataan otteeseen.

Luovuuden korostamisesta huolimatta käsitteen sisältöä ei avata sen kummemmin. Luovuutta onkin vaikea, tai jopa mahdoton, määritellä tyhjentävästi. Se on eräänlainen tyhjä merkitsijä¹, jota pidetään yleisesti tärkeänä, mutta joka viittaa eri ihmisillä hyvinkin erilaisiin mielikuviin, tai jopa laajoihin merkitysjärjestelmiin.

Esittelen seuraavaksi, millaista kamppailua luovuuden käsitteestä on käyty viime aikoina kasvatuksen ja koulutuksen alalla käyttämällä esimerkkinä omakohtaisia kokemuksiani.

Luovuus tyhjänä merkitsijänä

Olin puhumassa joulukuun alussa yliopistoni järjestämässä luovuus-aiheisessa tapahtumassa aiheesta opettajaopiskelijan näkökulmasta. Puhujille annetussa etukäteisohjeistuksessa pyydettiin pohtimaan etukäteen luovuutta muun muassa seuraavanlaisista näkökulmista: auttaako luovuus Suomea tulevaisuuden menestyksessä, tukeeko luovuus kansakunnan kilpailukykyä, voimmeko luovuuden avulla saavuttaa parempia PISA-tuloksia, onko meillä luovuutta vaurastua ja niin edelleen.

Luovuudelle annettiin näin ollen spesifi merkitys; sen tarkoitus on tuottaa innovaatioita, jotka puolestaan auttavat talouskasvussa ja lisäävät maamme kilpailukykyä. Tapahtumassa puhuttiin siis luovuudesta melko yleisellä tasolla, vaikka sillä olikin todellisuudessa selkeä viittauskohde.

Tätä voidaan käyttää yleisempänä esimerkkinä siitä, miten yhteiskunnalliset muutospyrkimykset kasvatuksen ja koulutuksen kentälläkin toimivat. Pyrittäessä vaikuttamaan koulun valtarakenteisiin, huomio kiinnitetään johonkin epäkohtaan. Jotta muutokseen pyrkivän tahon ulkopuolella olevat saataisiin mukaan, voidaan tämän epäkohdan väittää koskevan koko yhteiskuntaa. Näin luodaan myös vaikutelma, ettei ryhmä aja vain omia intressejään.

Muutospyrkimykset toimivat tyhjän merkitsijän kautta. Tyhjä merkitsijä on merkitty ilman merkitsijää, joka tarkoittaa, että tietyllä käsitteellä, kuten luovuus, voidaan viitata hyvin laajaan merkitysjärjestelmään.

Tyhjiä merkitsijöitä käytetään muutospyrkimyksissä "värittämällä" universaaliksi oletettu käsite jollakin erityisellä sisällöllä. Tässä tapauksessa universaaliksi ymmärretylle luovuuden käsitteelle on annettu karkeasti yksinkertaistaen sisällöksi innovaatioiden tuottaminen taloudellisten voittojen edistämiseksi.

Tässä ei ole mitään poikkeuksellista, vaan monet muutkin edistyksellisinä pidetyt käsitteet (esim. kriittinen ajattelu ja elinikäinen oppiminen) kasvatuksen ja koulutuksen kentällä on pyritty "värittämään" samalla tavalla.

Tällä hetkellä luovuus
yritetään valjastaa
elinkeinoelämän
palvelukseen.

Tämän pohdinnan tarkoituksena ei ole maalata piruja seinille, vaan antaa kasvatuksen ja koulutuksen alalla toimiville välineitä tulkita ja toimia osana kasvatuksen ja koulutuksen kentällä tapahtuvaa poliittista liikehdintää. Tyhjillä merkitsijöillä ei ole mitään lopullista sisältöä, joten niistä käydään jatkuvaa poliittista kamppailua. Esimerkiksi tasa-arvon käsite on koulutuksen kentällä jatkuvan kamppailun kohteena.

Tyhjien merkitsijöiden voidaankin katsoa olevan olennainen osa demokraattisen yhteiskunnan toimintaa, eikä mikään varjoissa toimivien organisaatioiden salajuoni.

Kamppailu luovuudesta

Tapahtumassa, johon osallistuin, käytiin myös kamppailua luovuuden käsitteestä. Pidin oman puheenvuoroni vuoropuheluna yhdessä kokeneen luokanopettajan kanssa, ja meistä talouskasvu, työelämä ja PISA-tulokset määrittävät liikaa kasvatus- ja koulutuskeskustelua, joten päätimme lähestyä luovuutta erilaisesta näkökulmasta.

Meidän mielestämme luovuus on kyky tuottaa jotain uutta. Se vaatii taitoa ja uskallusta toimia uudella tavalla. Uuden luominen ei tarkoita konkreettisen taideteoksen tai innovaation luomista, vaan luovuuden kirjo on laaja. Esimerkiksi puolustuksen puhkaiseva syöttö jalkapallossa on luovuutta siinä missä nerokas pensselinvetokin.

Luovuus on jotain itsessään arvokasta, ja luova toiminta on ihmisen luontainen tarve. Kukoistaakseen ihmisen on saatava toteuttaa luovuuttaan. Luovuudessa on näin ollen kyse myös olosuhteista, eikä vain yksilön ominaisuuksista ja taipumuksista.

Olosuhteita voidaan tarkastella koulun sisällä ja laajemmin makrotasolla. Koulun sisällä luovuutta voidaan edistää luomalla ilmapiiri, jossa saa yrittää ja erehtyä, sekä tehdä asioita omalla tavallaan. Luovuus tarvitsee myös aikaa ja tilaa, eikä se pääse nousemaan esiin kiireisesti hosuessa.

Rakenteellisella tasolla luovuuden raameja voidaan pohtia esimerkiksi opettajaopiskelijan vinkkelistä. Tällä hetkellä luovuuden esteenä ovat monet opiskelijoiden sosiaaliset ongelmat, kuten toimeentulo- ja mielenterveysongelmat. Jos perustarpeet eivät täyty, on vaikeaa innovoida. Ja mistä löytyy tilaa ja aikaa luovuudelle opettajankoulutuksen putkimaisessa tutkintorakenteessa?

Tapamme käsitteellistää luovuus poikkesi olennaisesti siitä, miten se oli tapahtuman etukäteisohjeistuksessa kehystetty. Tapamme määritellä luovuus ei ole ainoa oikea, tai edes kovin kattava, mutta antoi luovuuden käsitteelle täysin erilaisia merkityksiä. Tämä tapaus antaa konkreettisen esimerkin siitä millaista kamppailua käsitteiden sisällöstä käydään jatkuvasti.

Lopuksi

Luovuutta kuvataan usein kliseisesti kyvyksi ajatella laatikon ulkopuolella. Jos tätä analogiaa lähtee seuraamaan, eikö luovuus vaadi silloin myös kykyä nähdä laatikon seinät?

Tällä hetkellä luovuus yritetään valjastaa elinkeinoelämän palvelukseen, ja silloin laatikko käy auttamatta ahtaaksi. Luovuuden rinnalle tarvitaan siis myös kriittisyyttä ja poliittista kamppailua, joka nykyisessä onttouttaan kumisevassa innovaatiokeskustelussa usein unohtuu.

—
¹ Tyhjä merkitsijä on argentiinalaisen politiikan teoreetikon Ernesto Laclaun (1935-2014) luoma käsite. Suomalaisessa kasvatustieteessä sitä ovat käyttäneet esimerkiksi Esko Harni ja Antti Saari (2015).