KRISTA LAITILA, MARIA PATTERI & PILVI KATTAINEN
Soolibooli 1/16

Lastentarhanopettajan koulutus on ollut yliopistollinen koulutus jo 20 vuotta. Helsingin yliopistossa lastentarhanopettajat opiskelevat opettajankoulutuslaitoksella, kasvatustiede pääaineenaan. Sana opettaja esiintyy kuitenkin harvoin lastentarhanopettajista puhuttaessa.

Kasvatustieteen kandidaatin tutkinnon lisäksi LTO-opiskelijoilla on mahdollisuus jatkaa kasvatustieteen maisterin opintoihin, ja näin ollen opiskella yliopistossa yhteensä jopa yli viisi vuotta. Yhteiset kurssit kaikkien opettajaksi opiskelevien kanssa ovat merkittävä osa lastentarhanopettajaopiskelijoiden opintoja. Tämän lisäksi lastentarhanopettajaopiskelijat opiskelevat oman alansa monialaisiin opintoihin verrattavia opintoja, kuten muutkin opettajaopiskelijat.

Luokanopettajat ja aineenopettajat valmistuvat opettajiksi, lastentarhanopettajat tädeiksi ja sediksi. Miksi? Syy löytyy varmasti jossain määrin hämmennyksestä. Päiväkoti on moniammatillinen työyhteisö, jossa useiden eri ammattikuntien edustajat tekevät yhteistyötä lapselle suotuisan kehityksen edistämiseksi.

Lastentarhanopettajien lisäksi päiväkodissa työskentelee lastenhoitajia, erityislastentarhanopettajia, avustajia ja muita lasten kehityksen tukemiseen sitoutuneita aikuisia. Näiden eri ammattiryhmien työntekijöiden koulutustaustat ovat kuitenkin hyvin moninaisia, vaikka keskiössä onkin tavoite tehdä työtä lasten parissa; yhdessä koulutuksessa painotetaan enemmän esimerkiksi hoivan ja huolenpidon näkökulmaa, toisessa sosiaalityön näkökulmaa, ja kolmannessa taas pedagogista lapsen kasvun ja kehityksen näkökulmaa.

Ammattikuntien kirjo päiväkodissa hämmentää usein asiaan perehtymättömiä ihmisiä. Tällöin viittaaminen tätiin tai setään on helppo ratkaisu. Vaikkei sinänsä ole vaikea ymmärtää, miksi lastentarhanopettajia täditellään, tuntuu tämä kuitenkin koko koulutuksemme ja ammattiryhmämme väheksynnältä.

Pedagoginen vastuu ja tiimin johtajuus

Teoreettinen ja tieteellinen lähestymistapa kasvatukseen on keskeistä yliopistollisessa lastentarhanopettajan koulutuksessa. Yliopistosta opettaja saa eväitä tavoitteiden asettamiseen omalle työlleen sekä menetelmien perustellulle valinnalle.

Varhaiskasvatuksen kentällä vallitsevien käytäntöjen kehittäminen ja kriittinen arvioiminen vaatii kokonaisvaltaista lapsinäkemystä sekä vankkaa teoriatietopohjaa lapsen oppimisesta ja kehityksestä. Lastentarhanopettaja osaa saamaansa koulutukseen pohjaten rakentaa lapsiryhmän päivän niin, että joka ikinen ryhmän lapsi hyötyy päivästä.

Klassinen esimerkki tällaisista päivän rakennuspalikoista on muun muassa leikkitaulu. Toisen ryhmän toimintaan se voi sopia, kun taas toisessa ryhmässä saattaa taulun tarjoama hyöty jäädä vähäiseksi, tai jopa estää lasten tai koko ryhmän leikin tavoitteiden toteutumisen. Tällöin opettaja osaa valita ja hyödyntää leikkitaulun sijaan muita, kyseisen ryhmän toimintaa paremmin tukevia menetelmiä.

Teoreettisen ja tieteellisen lähestymistavan lisäksi koulutuksessa on käytännön harjoitteluja sekä kursseja, joissa teoriaa ja tiedettä soveltaen harjoitellaan lastentarhanopettajuutta ja lastentarhanopettajan työtä käytännössä. Harjoittelut on tarkkaan laadittuja kokonaisuuksia, ja niiden aikana opiskelijat pääsevät suunnittelemaan, toteuttamaan ja arvioimaan toimintaansa sekä soveltamaan opinnoissa oppimaansa. Harjoittelu on konkreettista lastentarhanopettajan ammattiin opettelua.

Päiväkodeissa toteutettavan varhaiskasvatuksen laadun on tutkittu olevan epätasaista, minkä vuoksi hallitus on asettanut tavoitteekseen varhaiskasvatuksen laadun parantamisen. Erityisesti pedagogiikan korostaminen toiminnan suunnittelussa ja toteutuksessa nousee tällöin avainasemaan.

Lastentarhanopettaja on haastavassa tilanteessa, sillä hänen vastuullaan on paitsi ryhmän pedagogiikasta vastaaminen, myös ryhmän aikuisten muodostaman tiimin johtaminen. Moniammatillinen työyhteisö on päiväkoti-instituution vahvuus, mutta toisaalta lastentarhanopettaja moniammatillisen tiimin pedagogisena johtajana on vastuussa siitä, että päiväkotiryhmässä on yhteinen kasvatusnäkemys ja yhteiset tavoitteet.

Henkilökunnan monimuotoisen koulutuksen sekä erilaisten työtehtävien ja taustojen takia ei ole itsestään selvää, että kaikki samojen lasten kanssa työskentelevät tädit ja sedät jakaisivat yhteisen, samanlaisen käsityksen siitä, minkälainen lapsuus on tavoittelemisen arvoista ja miten sitä tulisi varhaiskasvatuksessa tavoitella.

"Oman opettajuuden esille tuominen
ja alleviivaaminen ei ole pahe."

Opettajuus esille

Nuori lastentarhanopettaja voi tuntea roolinsa opettajana, ryhmän pedagogisena johtajana ja toisaalta taas tätinä melkoisen ristiriitaiseksi. Kiva päiväkodin täti ei ole riittävä roolikuvaus työtehtävien menestyksekkäälle hoitamiselle. Vaikka lastentarhanopettajan alati kehittyvä koulutus antaa hyviä työkaluja työtehtävien hoitamiseen, on työyhteisön tuki erittäin tärkeää opettajuuden haltuun ottamisessa.

Joissakin kunnissa on otettu viime vuosina käyttöön niin sanottuja mentorointiohjelmia, joissa työelämään siirtyvät, vastavalmistuneet opettajat saavat itselleen nimetyn mentorin, jolla on pitkä ammatillinen työhistoria ja halu perehdyttää uusi opettaja osaksi ammattikuntaa. Nämä mentorointiohjelmat ovat olleet erittäin tervetulleita ja kiiteltyjä myös varhaiskasvatuksen kentällä.

Kaikesta huolimatta jonkinlainen riittämättömyyden viesti kuuluu päiväkotikentältä. "Ei tätä työtä tehdä rahan vuoksi." "Tärkeintä että lapset saa päiväkotipäivästä ilon irti." Lastentarhanopettajien suusta tämän kaltaisia kommentteja kuulee toisinaan, ja tämä viestii siitä, että lastentarhanopettajat jollakin tavalla tyytyvät vallitsevaan tilanteeseen. Ikään kuin kentän todellinen työnkuva ei tekisi oikeutta rautaiselle ammattitaidolle, jonka lastentarhanopettaja yliopistotason koulutuksesta saa.

Jonkinlaista muutosta toivotaan, mutta sitä ei tarpeeksi äänekkäästi vaadita.

Vastavalmistuneilla opettajilla tulisikin olla rohkeutta pedagogiikan aktiiviseen kehittämiseen, tädin tai sedän roolista irtautumiseen sekä myös työtehtävien vaativuutta vastaavan palkan vaatimiseen. Omaa ammattitaitoaan ja asiantuntijuuttaan tulee itse pitää arvossa, jotta tämä viesti välittyy myös ympäristölle.

Tämän vuoksi oman opettajuuden esille tuominen ja alleviivaaminen ei ole pahe, vaan jopa suositeltavaa. Omassa puheessa ja asenteiden ilmaisuissa me luomme tulevaisuuden normeja lastentarhanopettajuudesta. Pidetään siis yhdessä huoli siitä, että tulevaisuudessa emme ole niitä tätejä tai setiä, vaan opettajia ja varhaiskasvatuksen asiantuntijoita.