KUKKA-MARIA AHOKAS
Soolibooli 5/15

Bipin Shrestha kehuu suomalaisoppilaiden ja opettajien mutkattomia välejä. Kuva: Pamela Arslan

Nepalilainen sosiaalityöntekijä ja nuorisotyön ohjaaja Bipin Shrestha, 26, tutustui suomalaiseen koulumaailmaan syyskuussa Taksvärkki ry:n vieraana. Shrestha työskentelee Taksvärkin nepalilaisessa kumppanijärjestö ECCAssa (Environmental Camps for Conservation Awareness) ohjelmakoordinaattorina. Hänen vastuullaan on koulujen oppilaskuntatoiminta. Kyläkoulujen oppilaskunnat toteuttavat ympäristökasvatushankkeita ja kampanjoivat paremman kouluympäristön puolesta.

Miten keskiluokkainen kaupunkilaispoika kiinnostui koulutusjärjestelmästä ja sosiaalisesta epätasa-arvosta?

"Oikeastaan ajatuksenani oli opiskella taloustiedettä ja ryhtyä pankkialalle. En ollut kouluvuosinani kovinkaan tiedostava nuori, en ollut kiinnostunut sosiaalisista ongelmista tai ympäristöasioista. Lukioaikoina kuitenkin huomasin, että Nepalissa on monenlaisia ongelmia etenkin kouluissa. Halusin tehdä asialle jotakin."

Shrestha luettelee nepalilaiskoulujen ongelmia. Hänen mukaansa suurin osa lapsista aloittaa peruskoulun, mutta jättää sen kesken eri syistä. Tyypillistä on, että köyhien perheiden lapset menevät nuorena töihin ja tytöt joutuvat nuorena naimisiin. Koulumatkat ovat pitkiä: vuoristoisella maaseudulla matka voi kestää kävellen useita tunteja.

Kasteihin perustuva yhteiskuntajärjestelmä on virallisesti lakkautettu, mutta kastit ovat yhä olemassa ja vaikuttavat koulutukseen pääsyyn. Kielimuurikin hankaloittaa koulutyötä: kouluissa saatetaan puhua eri murretta tai eri kieltä kuin oppilaiden kotikylissä.

Shrestha kertoo havahtuneensa sen jälkeen, kun liittyi koulunsa oppilaskuntaan. Toiminta poikkeaa Suomen oppilaskuntatoiminnasta jonkin verran: koululaiset esimerkiksi istuttavat koulun pihalle puita, kampanjoivat paremman vesi- tai jätehuollon puolesta ja järjestävät kyläyhteisöissään tiedotuskampanjoita, joissa aikuisia opetetaan puhdistamaan vettä klooritableteilla.

Sosiaalinen näkökulma on tärkeä: ajatus on, että lapset ja nuoret oppisivat vaikuttamistaitoja ja kehittäisivät omaa elinympäristöään. Kun sitoutuu oman koulun kehittämiseen, sitoutuu samalla myös koulunkäyntiin, Shrestha pohtii.

Koulutettu voi palvella maataan

Lukion jälkeen Shrestha aloitti sosiaalityön yliopisto-opinnot ja suorittaa nyt maisteriohjelmaa. Lisäksi hänen päivänsä täyttyvät käytännön työstä. Shrestha kuvailee tyypillistä työpäiväänsä näin:

"Olen yliopistolla aamukuudesta kymmeneen. Päivällä olen töissä toimistolla tai koulussa jossakin päin maakuntaa. Iltaisin opetan usein draamaryhmääni. Olemme perustaneet tuttujen nuorisotyöntekijöiden kanssa näytelmäkerhon, jossa opetamme lapsia draaman keinoin. Osallistujat tulevat köyhistä perheistä, ja työllämme on vahva sosiaalinen ulottuvuus."

Työ vaatii nuorelta tekijältään paljon:

"Dolakhan maaseudulla joudun usein matkustamaan bussilla vuorokauden ajan, minkä jälkeen on käveltävä kolme tuntia, että pääsen koululle. Maaseudulla maanvyörymät ovat ongelma, joskus joudun nukkumaan yöni teltassa tien vieressä, kun tie on poikki."

Kuinka Shrestha oikein jaksaa tehdä työtään?

"Uskon, että koulutuksella on paljon valtaa", Shrestha sanoo ja kertoo henkilökohtaisen esimerkin.

"Minulla on kaksi setää. Ensimmäinen heistä ei jaksanut käydä kouluja: hän vain vetelehti ympäriinsä, pelaili korttia kylällä ja louskutti leukojaan. Toinen sen sijaan opiskeli ahkerasti: hän on nyt valtion virkamies ja hänen lapsensa ovat hyvässä koulussa. Nyt hän voi puolestaan palvella kotimaataan. Tämän vuoksi haluan motivoida lapsia tulemaan kouluun, vaikka olosuhteet ovat hankalat", Shrestha kertoo.

Mutkattomat välit oppilaisiin

Shrestha piti syyskuisella Suomen-vierailullaan toiminnallisia globaalikasvatustyöpajoja yhteensä seitsemässä Uudenmaan ja Oulun alueen koulussa yhdessä Taksvärkin globaalikasvatuksen suunnittelija Leena Honkasalon ja vapaaehtoisten kansainvälisyyskouluttajien kanssa. Työpajoissa suomalaisoppilaat tutustuivat nuorten elämään, kyläkoulujen arkeen ja oppilaskuntatoimintaan Nepalissa.

Työpajoissa tutustuttiin niin oppilaskunnan hallitusten jäsenten ajatuksiin videoiden välityksellä kuin kokeiltiin Nepalissakin vedettäviä yhteistyöharjoituksia muun muassa juomapillejä rakennusmateriaalina käyttäen. Työpajat avasivat suomalaisnuorten silmiä nuorten todellisuudelle Nepalissa. Oulun Diakoniaopiston lähihoitajaopiskelija kommentoi työpajaa näin: "Yllättää aina, kuinka erilaista maailmassa voi olla".

"Nepal on loistava paikka ja nepalilaiset ovat mukavia ja ahkeria", Hyvinkään Härkävehmaan koulun oppilas kertoi työpajan jälkeen kerätyssä palautteessa.

Nepalissa julkisten ja yksityisten koulujen välillä on suuri tasoero, Shrestha kertoo ja toivoo, että julkisissa kouluissa päästäisiin samanlaiseen varustelutasoon kuin Suomessa. Koululaitos on toisaalta muutoksen kourissa siksi, että se on varsin nuori: varsinaista yleistä koululaitosta ei ollut olemassa ennen 1950-lukua, jolloin vain muutama prosentti aikuisväestöstä osasi lukea. 1980-luvulle tultaessa lukutaitoprosentti oli noin 20 prosenttia, vuonna 2014 osuus oli jo 57 prosenttia: kansalaisten koulutustaso paranee vuosi vuodelta.

Julkisissa kouluissa on Nepalissa viime vuosina kiinnitetty huomiota paitsi infrastruktuuriin, myös aineettomiin seikkoihin: ECCA-järjestö on hyödyntänyt ympäristökasvatustyössä tavanomaisesta poikkeavia opetusmenetelmiä, kuten draamakasvatusta ja osallistavaa opetustapaa, joita etenkin nuoret opettajat ovat ottaneet käyttöön. Suomen-matkaltaan Shrestha kertoo vievänsä uusia ideoita mukanaan.

Hänen mukaansa nepalilaiset oppilaat pitävät osallistavasta opetuksesta ja työpajatyöskentelystä, mutta vanhat opetusmenelmät vallitsevat yhä:

"Oppilaat istuvat luokkahuoneessa odottamassa, että opettaja tulee paikalle. Opettaja tulee ja alkaa kirjoittaa liitutaululle. Tästä oppilaat sitten kopioivat tekstit vihkoihinsa ja saavat lopuksi paljon kotitehtäviä. Usein oppilaat pelkäävät opettajia eivätkä uskalla puhutella heitä," Shrestha kritisoi hierarkkista koulukulttuuria.

Hänestä olisi tärkeää, että oppilaiden ja opettajien välit olisivat mutkattomat kuten suomalaiskouluissa – se parantaisi oppimistuloksiakin.

Opettajien asema Nepalissa ei kuitenkaan ole helppo, etenkään maaseudulla: viittä koululuokkaa kohden saattaa olla vain kaksi opettajaa, ja lisäksi on tilanteita, joissa opettaja hoitaa pelkästään hallinnollisia töitä eikä ehdi luokkahuoneeseen laisinkaan. Kansalaisjärjestöjen tarjoamat työpajat otetaan sen vuoksi mieluusti vastaan, Shrestha sanoo.

Kokemustaan koulumaailmasta hän haluaisi hyödyntää tulevaisuudessa paitsi käytännön työssä, myös korkeammalla tasolla:

"Viiden vuoden päästä aion olla Nepalin valtionhallinnon virkamiehenä ja kehittää maani koulutusjärjestelmää" Shrestha suunnittelee ja lisää: "Lisäksi haluaisin perustaa oman koulun, jossa köyhimmille oppilaille voitaisiin myöntää apurahoja." 