ERKKA PÖNNI
Soolibooli 1/15

"Hoida sä vaan kuule se matikan opettaminen, äläkä puutu mun kasvatusmetodeihin!" Kommentti voisi hyvinkin olla peräisin vanhemmalta, jonka "varpaille on astuttu" opettajan toimesta kasvatukseen liittyvässä kysymyksessä. Tilanne ei sinänsä ole poikkeuksellinen, sillä aika ajoin kuulee keskusteltavan siitä, mikä on opettajan vastuu ja rooli oppilaiden kasvattajana. Osa on sysäämässä kasvatusvastuuta entistä enemmän opettajien niskaan, kun taas toisten mielestä opettajien pitäisi keskittyä vain toteuttamaan omaa opetustehtäväänsä ja jättää kasvatusvastuu kodin harteille.

Jokainen opettaja määrittelee tietyllä tavalla oman toimintansa rajat, mutta kaikesta huolimatta opettajalla on opetusvelvoitteen lisäksi myös kasvatuksellista vastuuta. Tilanne on koulumaailmassa ratkaistu niin, että kasvatusta on lähdetty rakentamaan kasvatuskumppanuuden kautta.

Kasvatuskumppanuudella tarkoitetaan koulumaailmassa koulun ja kodin välistä kasvatusyhteistyötä, jonka tarkoituksena on yhteistuumin tukea lapsen ja nuoren kasvua, kehitystä ja oppimista. Koulumaailmaan vahvasti liittyvä moniammatillinen yhteistyö tuo mukanaan kasvatuskumppanuuden piiriin myös sosiaali- ja terveydenhuoltoalan ammattilaiset, jotka omalta osaltaan sitoutuvat työskentelemään yhteisten kasvatuksellisten tavoitteiden eteen.

Kyseinen kodin, koulun ja muiden tahojen välinen kasvatusyhteistyö on vahvasti esillä niin nykyisessä kuin vuonna 2016 voimaan astuvassa Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa, joten opettajan ammattia ajatellen kyseessä on siis varsin tärkeä ja keskeinen asia. Kohta valmistuvana opettajana onkin mielestäni paikallaan pohtia: Minkälaiset valmiudet olen opettajaopintojeni aikana saanut kasvatuskumppanuuden toteuttamiseen?

Opintojen aikana on puhuttu eri yhteyksissä edellä kuvaamastani moniammatillisesta yhteistyöstä, jonka osapuolina ovat oppilaan perhe, koulun henkilökunta ja erilaiset kasvatus-, sosiaali- tai terveydenhuoltoalan ammattilaiset. Esiin on tuotu muun muassa koulukuraattorin ja -psykologin toimenkuvaa sekä oppilashuoltoryhmän toimintaa. Muistiin on jäänyt paljon hyvää informaatiota, joka toivon mukaan konkretisoituu tulevaisuuden työelämässä, sillä tällä hetkellä omakohtaiset kokemukset kyseisistä asioista ovat käytännössä olemattomat.

Edellä mainitsemieni tahojen kanssa opettaja ei välttämättä päivittäin edes työskentele, mutta kodin ja koulun välistä viestintää opettajan arkirutiineihin kyllä kuuluu. Wilma-viestien lukeminen ja lähettäminen, poissaolojen merkkaaminen sekä puhelut oppilaiden vanhemmille ovat varmasti osa opettajan arkipäivää. Opintojeni aikana ainoa kokemus Wilma-viestinnästä on päättöharjoittelusta, kun kirjoitin muutamalle oppilaalle palauteviestin liikuntakurssista. Oppilaiden vanhempien kanssa kommunikointia on tullut harjoitettua muutaman puhelun verran ollessani sijaisena ala-asteella.

"Oppiainerajat ylittävää vuorovaikutusta
olisi omien opintojeni aikana saanut olla
huomattavasti enemmän."

Opettajien välinen yhteistyö koulun kasvatustyön tukipilarina

Opettajan arkeen kuuluva ja kasvatuksellisen toiminnan kannalta äärimmäisen tärkeä asia on vuorovaikutus muiden koulun opettajien kanssa. Kokemusten vaihtaminen, yksittäisten oppilaiden tilanteista keskusteleminen sekä avoin mielipiteiden ja ideoiden jakaminen luovat mielestäni pohjaa koulun toteuttamalle kasvatustoiminnalle ja sen kehittämiselle. Uskon, että monissa kouluissa tällaista keskustelukulttuuria varmasti löytyy, mutta kuinka suuri tai pieni kynnys vastavalmistuneilla opettajilla on osallistua näihin eri aineenopettajien välisiin keskusteluihin?

Tässä vaiheessa pitääkin mielestäni kysyä, minkälaiseen opettajien väliseen vuorovaikutuskulttuuriin olemme opintojemme aikana kasvaneet. Kuinka paljon olemme opintojen puitteissa olleet tekemisissä muiden kuin oman oppiaineemme opettajaopiskelijoiden kanssa? Olemmeko tottuneet siihen, että keskustelemme kasvatuksellisista ja opettajuuteen liittyvistä kysymyksistä pääasiassa vain oman aineemme opiskelijoiden kanssa? Omakohtaisesti voin ainakin todeta, että oppiainerajat ylittävää vuorovaikutusta olisi omien opintojeni aikana saanut olla huomattavasti enemmän.

Uskon, että jos opintojen aikana oppisimme oppiainerajat ylittävään yhteistyöhön, vastavalmistuneen opettajan olisi luonnollisempaa osallistua uudessa työpaikassaan opettajainhuoneessa käytäviin keskusteluihin ja päästä näin ollen paremmin perille koulun roolista kasvatuskumppanuuden osapuolena. Tulevana liikunnanopettajana koen lisähaastetta muiden opettajien kanssa keskustelemiseen siksi, että välituntien aikana opettajainhuoneessa vieraileminen ei ole välttämättä edes mahdollista, jos välitunnin aikana on siirryttävä vaikka liikuntasalista urheilukentälle. Minkälaisessa valossa liikunnanopettajan satunnaiset vierailut opettajainhuoneessa näyttäytyvät muiden aineenopettajien silmin tarkasteltuna?

Tunne- ja vuorovaikutustaidoilla keskeinen merkitys

Viimeisenä asiana nostaisin esiin tunne- ja vuorovaikutustaidot, jotka luovat käytännössä perustan onnistuneelle yhteistyölle niin oppilaiden, kollegoiden kuin oppilaiden vanhempienkin kanssa. Tätä näkökulmaa vahvistaa myös Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL), joka internetsivuillaan kertoo kasvatuskumppanuuden pohjautuvan kuulemisen, kunnioituksen, luottamuksen ja dialogisuuden periaatteille. Kuinka paljon olen harjoitellut kuuntelun taitoja opintojen aikana? Osaanko hektisessä koulun arjessa tiedostaa tilanteita, joissa minulla olisi loistava hetki kuunnella oppilasta ja näin ollen päästä selville hänen tunteistaan ja ajatusmaailmastaan? Miten toimin ristiriitatilanteissa oppilaiden tai oppilaiden vanhempien kanssa?

Voisiko juuri tunne- ja vuorovaikutustaitoja hyödyntämällä herättää kunnioitusta ja luottamusta oppilaissa ja oppilaan vanhemmissa? Voisiko tunne- ja vuorovaikutustaitoja opettaa koulussa myös oppilaille ja tällä tavoin toteuttaa kasvatuskumppanuuteen liitettyjä tavoitteita? Nämä ovat esimerkkejä kysymyksistä, joita tulevan opettajan kannattaisi mielestäni jollain tasolla pohtia kasvatuskumppanuutta ja omaa opettajuutta silmällä pitäen. Fakta on, että tunne- ja vuorovaikutustaitoja opiskellaan opintojen aikana jonkin verran, mutta kyseisiä taitoja pitäisi kuulua opintoihimme enemmänkin.

Edellä olen halunnut nostaa esiin asioita, jotka todennäköisesti askarruttavat enemmän tai vähemmän muitakin tulevia opettajia kuin minua. Opettajaopintojemme aikana saamme luotua hyvän tieto- ja taitopohjan opettajan ammattia ajatellen, mutta samaan aikaan on tiedostettava, että on myös paljon sellaisia asioita, joiden harjoitteluun pääsee kunnolla käsiksi vasta työelämässä. Toki opettajankoulutuskin joutuu varmasti tulevaisuudessa pohtimaan, minkälaisia valmiuksia opettajilta vaaditaan tulevia koulumaailman vaatimuksia ajatellen.

Kasvatuskumppanuutta ajatellen haasteeksi muodostuvat todennäköisesti koulujen oppilasmäärien lisääntyminen ja näin ollen oppilaiden yksilöllisen huomioimisen vaikeutuminen. Miten kasvatuskumppanuuden eri osapuolten välinen vuorovaikutus ja vastuunjako toimii? Jää nähtäväksi. Jokainen meistä tulevista opettajista voi kuitenkin tahollaan pohtia, minkälaista kasvatus- ja vuorovaikutuskulttuuria haluaa itse oman työuransa aikana olla toteuttamassa ja edistämässä. Ilman tilan antamista ja vastavuoroista kuuntelua on vaikea syntyä dialogia – ilman avointa dialogia on vaikea syntyä kunnioitusta ja luottamusta!