EMPPU LAAKKONEN
Opeopiskelija 2/23

Emppu Laakkonen silloin vuosia sitten. Nykyisin hän opiskelee erityiskasvatusta ja on toiminut toukokuun alusta SOOLin puheenjohtajana. Kuva: Antti Laakkonen.

OLEN KIINNITTÄNYT huomiota, että opiskelijapolvessamme on paljon opeopiskelijoita, joille kouluarki ei ollut kivaa. Menneisyydessä on voinut olla ikäviä kokemuksia kiusatuksi tulemisesta, itsensä tyhmäksi kokemisesta tai muiden epäreilun kohtelun todistamisesta. Koulussa ei välttämättä viihdytty, opiskeleminen oli hankalaa tai ystävien määrä on vaihdellut vuosi toisensa jälkeen vähäisestä vähäisempään. Näitä huomioita tehdessään nouseekin mieleen helposti kysymys: Miksi tällaisella taustalla on edes hakeutunut alalle, jolla työskennellään tällä samaisella kentällä?

Minulla ei ollut alakoulussa kovinkaan kivaa. Lapsena olin aika räväkkä ja kovaääninen temperamenttipaketti, ja valitettavasti tällaisella yhdistelmällä on paikoittain hankalaa löytää omaa paikkaa esimerkiksi luokan sisältä. Luokkakaverini saattoivat välillä provosoida ja jättää ulkopuolelle, mutta näin jälkikäteen olen tunnistanut, ettei kyse ole ollut minun kohdallani kovin vakavasta tai pitkäaikaisestakaan kiusaamisesta. Se vain tuntui siltä, kun taustalla vaikutti oman opettajamme ylläpitämä suosikkikastijärjestelmä.

Järjestelmä näkyi pienissä asioissa, kuten kuka sai ensimmäisenä viittausviidakosta puheenvuoron, keneltä kysyttiin viikonlopun kuulumisia, kenen kuvistyö oli se ”paras” ja kuka saa vaikuttaa ryhmätöiden ryhmäjakoihin. Kenen niskoille laitettiin huono tunti-ilmapiiri, kuka sai ainoana ryhmästä jälki-istuntoa yhdessä tehdystä erheestä? Kenen nimi nostettiin joukosta, kun opettaja itkee luokan edessä syyttäen oppilaita epäreilusta käytöksestä, kun esitetty kysymys on ”miksi jokin asia tehdään näin”? Kuka tippuu opettajan lemppareista, kun hänen huoltajistaan ei enää pidetä heidän täysin ansaitusti antamansa kritiikin jälkeen? Niin pieniä asioita, etteivät ne yksittäin tarkoita mitään. Niin pieniä asioita, ettei kukaan voi niistä sanoa ilman että kuulostaa vainoharhaiselta tai nipottajalta. Mutta osana kokonaisuutta, nämä pienet asiat ovat olleet avainasemassa ryhmädynamiikan rakentumisessa ja kouluviihtyvyydessä.

Kun kasvaa kuuden vuoden ajan saman opettajan kanssa sosiaalisessa ympäristössä, jossa on selkeät mutta salaiset lempparit, hyvät oppilaat ja muut, on käsitys itsestä ihmisenä ja oppijana vaakalaudalla. Itse olen onnekseni pysynyt pystyssä ja kykenen käymään korkeakoulussa opintojani, mutta tiedän useamman silloisen luokkalaiseni, joille koulussa käyminen on edelleen liian rankkaa.

MUUTOSHAKUISUUS ON suuri liikuttava voima, joka itsellänikin on suurimpana syynä opettajaopintoihin hakeutumiselle. Koulutusyksiköt ovat henkilökuntansa näköisiä, jolloin omalla panoksella voi saada aikaan suuriakin muutoksia niin yksilö- kuin yhteisötasolla. Tässä onkin yksi lasten ja nuorten kanssa työskentelyn upeimpia puolia: mahdollisuus vaikuttaa toisen elämään perustavanlaatuisesti omalla tekemisellään. Toisaalta myös yksi niitä pelottavimpia, jos kääntää toisinpäin. Täysin hyväntahtoisella lausahduksella voi olla kauaskantoisia vaikutuksia.

Turvallinen aikuisuus ei ole vakiintunut termi, mutta se on itselläni aktiivisesti käytössä. Minulle se tarkoittaa taitoa kuunnella ja kohdata oppijat yksilöinä ja omina itseinään, sekä pyrkimystä kulkemaan aina oppijan etu edellä – taitoa tarjota oppijalle kokemus siitä, että hän on aidosti tullut nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi. Se ei missään nimessä tarkoita kaveruutta oppijan kanssa, vaan roolia, jossa oppija pystyy luottamaan siihen, että hankalan hetken tai onnistumisen kohdatessa sinä osaat ottaa vastaan, kuunnella ja tarvittaessa ohjata eteenpäin. Luottamus on asia joka rakentuu ajan myötä, mutta edellä mainitut piirteet edesauttavat sen rakentumista.

Kaikkein tärkeintä turvallisessa aikuisuudessa on taito reflektoida. Reflektointi on monille opetus-, kasvatus- ja tutkimusalan kentän opiskelijoille sisäinen läppä, koska sen merkitystä korostetaan opinnoissamme suuresti. Tässäkin tapauksessa se menee edelle muun. Jos auktoriteettiasemassa toimiva ihminen, kuten opettaja, osaa reflektoida tekemänsä ja suunnittelemansa vaikutuksia muihin sekä itseensä, on kehityskaari aina vain ylöspäin. 

Toimiva reflektointi toteutuu aktiivisen kuuntelun sekä laajemman kontekstin ymmärtämisen kautta. Miksi toimitaan jollain tavalla, miksi reagoin näin, miten olisin voinut sanoittaa sanomani toisin, kuinka paljon käytän aikaa tähän keskusteluun, kuka voisi olla tässä sopivampi kuin minä? Vaikka ensisilmäyksellä aiempi saattaa vaikuttaa loputtomalta sanahelinältä, on se silti tarpeellista. Reflektointi pakottaa meitä olemaan läsnä ja asettamaan itsemme ympärillä olevien asemaan.

TIEDÄN, ETTÄ vanha alakoulun opettajani on edelleen samoissa hommissa töissä. Rehellisesti en usko, että hän olisi muuttunut ihmisenä. Ajoittain olen katkera, huolestunut ja myös vihainen siitä, että kuusi vuotta luokassani ollut aikuinen, jonka olisi kuulunut olla turvasatama jo valmiiksi hämmentävässä oppimisryöpyssä, ei sitä ollut. Kaikesta tästä huolimatta uskon vakaasti siihen, ettei hän ole tietoisesti halunnut meille kuitenkaan mitään pahaa. Häneltä on puuttunut tarvittavat taidot kohdata itsensä osana meidän luokan yhteisöä ja arvioida oman toimintansa vaikutuksia. Se ei ole opettajankoulutuksen vika, vaan hänen henkilökohtaisia puutteitaan.

Anteeksi en ole valmis antamaan, niin fundamentaalisesti hänen toimintansa on vaikuttanut omaan käsitykseeni itsestäni, mutta olen oman opettajuuteni kautta oppinut näkemään hänet ihmisenä virheineen ja hyvine puolineenkin.

Haluan muiden samankaltaisista taustoista alalle päätyneiden huomaavan, että sinut nähdään. Oman opettajaidentiteetin rakentaminen kontekstissa, jossa on kokenut vääryyttä, on jo haaste itsessään ja lisää portaita opettajaksi kasvamisen rappusiin. Se iso työ, mikä on mennyt omien kokemusten jälkikäsittelyssä, harjoittelujaksojen aikana läpikäydyistä muistoista etenemisessä, oppimisvaikeuksien kohtaamisessa ja omien oppijoiden kiusaamiskeissien selvittelyn jälkeisissä itkuissa, se työ on korvaamattoman arvokasta.

Kiitos, että olet tekemässä tästä maailmasta parempaa paikkaa lapsille ja nuorille, ja sen myötä myös meille kaikille muille sekä itsellesi.