ROSA PELKONEN
Soolibooli 4/17

Vastavalmistuneen päiväkirjasta:

Toukokuu 2015, Jyväskylä Kädessä maisterin paperit. Takana viisi vuotta yliopistolla, 320 opintopistettä, noin 50 lähetettyä työhakemusta ja yksi työhaastattelu. Hurjasta hakemusten määrästä ja surkeasta haastatteluprosentista huolimatta mieli on tällä hetkellä hyvin kevyt, sillä monen vuoden uurastus on nyt oikeasti paketissa tässä ja nyt. Ilmassa on myös ripaus haikeutta, sillä luultavasti ainakin Jyväskylälle täytyy sanoa hyvästit. Mistähän löydänkään itseni elokuussa?

Kesäkuu 2015, Kouvola Tuskastuminen. Kirjoitettuja työhakemuksia on noin 20 lisää. Mistään ei ole vielä kuulunut mitään. Vietän nyt muutaman päivän kesälomaani myyjän työstä kotikaupungissani. Järjestelemme parhaillaan valmistujaisiani. Olisipa niin ihanaa pystyä kertomaan vieraille ensi syksyn kuvioista...

Kesäkuu 2015, Kouvola Mitä ihmettä? Sain juuri puhelun Hollolan yläasteelta. Minut kutsuttiin sinne työhaastatteluun! Itken helpotuksesta, edes jossain minut halutaan haastatella. Onneksi olin varautunut tähän mahdollisuuteen ottamalla kaikki tarvittavat dokumentit mukaan. Apua, mitä siellä haastattelussa oikein kysytään? Täytyy aloittaa ankara googlettaminen.

Kesäkuu 2015, Hollola Astun Hollolan yläasteen hallintoparakin ovesta ulos. Vietin juuri haastattelussa tunnin ja nyt on karmea pissahätä. Minua haastatteli kolme rehtoria. Pää on kuin sumussa. Kun äitini kysyy minulta miten meni ja mitä siellä kysyttiin, en pysty vastaamaan juuri mitään. Muistan vain todella hämärästi joitain yksittäisiä asioita. Fiilis on todella kummallinen, mutta ei muuta kuin nokka kohti takaisin Kouvolaa, huomenna on luvassa hartaasti valmisteltu valmistujaisjuhlani.

Kesäkuu 2015, Jyväskylä Whaaaaaat? Minulla on töitä ensi vuodelle! Minut oikeasti pestataan englannin ja ruotsin kielen määräaikaiseen lehtoraattiin seuraavan lukuvuoden ajaksi. Aivan absurdi fiilis, miten ne nyt minuun päätyivät? Nyt voin joka tapauksessa hengähtää helpotuksesta ja iloita tulevasta. Muutto Päijät-Hämeeseen on edessä elokuussa, hello Lahti hoods!

Elokuu 2015, Hollola Apua. Huomenna työt alkavat. Tänään on ollut lukuvuoden suunnittelupäivä ja olen ensimmäistä kertaa tavannut tulevia kollegoitani. Kaikki oli uutta ja jännittävää, kaikkea informaatiota ei millään pystynyt imemään yhden päivän aikana. Luotan siihen, että käytänteet tulevat tutuiksi pikkuhiljaa. Huomenna otan vastaan oman 7. luokkani, jonka kanssa aloitetaan yhdessä uuden opettelu. Aika mahtavaa. Ja samalla todella pelottavaa.

 

"Ensimmäinen vuosi
meni siivillä."

Tuolloin aivan vastavalmistuneena tuskastutti loputon työhakemusten suo ja haastattelukutsujen odottelu – aika tuntui kuluvan todella hitaasti. Näin jälkikäteen ajateltuna, kaikki asiat tapahtuivat loppujen lopuksi todella nopeasti tuolloin pari vuotta sitten: Valmistuminen, työhaastattelu, työn saanti, muutto uudelle paikkakunnalle ja itse työn aloitus.

Nyt tätä tekstiä kirjoittaessani on tapahtunut jo paljon lisää, istun tällä hetkellä Tampereen kodissani ja takana on kaksi kokonaista lukuvuotta opettajana. Palataan kuitenkin vielä siihen ihan ensimmäiseen työvuoteeni.

Ensimmäinen vuosi meni siivillä. Se oli samaan aikaan ihan kaikkea: opettavainen, haastava, ihana, hermoja raastava, väsyttävä mutta kuitenkin loppujen lopuksi huippu. Ensimmäisen työvuoden aikana tuli vastaan niin monta uutta arkipäivän asiaa, ettei pysynyt itse edes laskuissa. Opettajan päiväkirjakalenterista ja Wilmasta muodostuivat uudet parhaat ystäväni, joiden avuilla pysyin kärryillä, vaikka välillä horjuinkin kovassa kyydissä.

Ensimmäisen kuukauden verran muistan olleeni aivan loppu työpäivien päätteeksi, ja joinain päivinä työpäivät päättyivät vasta konkreettisesti siihen, kun olin nukahtanut kesken tuntisuunnitelmarupeamien – onneksi tapanani oli tehdä tuolloin paljon töitä sängylläni. Muistan kuluttaneeni melko paljon aikaa oppimateriaaleihin tutustuessa ja omia materiaaleja vääntäessäni. Myöhemmin kuitenkin huomasin, että on melko turhaa keksiä pyörää uudelleen, kun valmista oppimateriaalia oli koulussa käytettävä laadukas kirjasarja pullollaan.

Pikkuhiljaa suunnittelu järkevöityi ja alkoi viemään vain osan iltapäivistäni. Vinkkini kaikille aloitteleville huippuopettajille on se, että oman vapaa-ajan pyhittäminen on todella tärkeää. Älkää ladatko Wilmaa omaan puhelimeen, älkääkä lukeko työsähköpostia viimeisenä ennen nukkumaanmenoa – kas siinä kaksi pyhää käskyä jo heti työuran alkuun.

Teinien avoimuus ja kollegojen tuki

Toinen vuosi työelämässä on kulunutkin Tampereen Norssilla. Muistan hakeneeni Norssin paikkaa keväällä 2016 suuri epäilys mielessäni, laitoin hakupaperit menemään mentaliteetilla no, ainakin on nyt sitten haettu. Eipä jää siitä kiinni. Kun sain sitten haastattelukutsun sähköpostitse, olin niin yllättynyt ja otettu jo pelkästä haastattelukutsusta, että muistaakseni purskahdin itkunauruun Hollolan kämpässäni.

Haastattelu meni omasta mielestäni huonosti, sillä niin monta fiksua ajatusta jäi sanomatta, mutta silti jonkinlainen pieni toivo jäi kytemään mieleeni. Ainakin johtava rehtori oli kahteen otteeseen kysynyt saman kysymyksen: "Jos soitan sinulle huomenna, että saat tämän paikan, otatko sen vastaan?". Ja niinhän se puhelu sitten seuraavana päivänä tuli, juuri kun olin käynyt Vantaalla haastattelussa ja söin parhaillaan Tikkurilan asemalla lounasta. Sen puhelun jälkeinen fiilis oli käsittämätön, hymyilin korvasta korvaan ja mielessäni oli vain yksi sana: NORSSI!

Nyt vuoden norssilaisuuden jälkeen voin todeta, että Norssi kaikessa norssimaisuudessaankin on kuitenkin vain koulu. Toki Norssissa vallitsee kehitysmyönteisyys ja halu toimia edelläkävijänä. Oppilaat ovat myös tottuneita vaihtuviin kasvoihin luokan edessä, ja moni heistä on kokenut koulutiensä aikana kymmenet – jopa sadat – erilaiset opettajat ja opetuskokeilut. Siltikin, oppilaat tulevat tavallisista perheistä ja painivat samojen murros- ja teini-iän ongelmien kanssa kuten muutkin samanikäiset. Siksi kuitenkin pääasiallinen työni on opetus ja nuorten kasvatus, se sama tehtävä mikä meillä jokaisella opettajalla on.

Itse Jyväskylän yliopistossa opiskelleena voin vain olla kiitollinen todella laadukkaasta koulutuksesta, jota yliopisto meille tarjosi. Uskoisin, että olen saanut parhaat mahdolliset eväät työelämään juuri Jyväskylästä. Kielten laitoksen laaja kielenopettajuuteen ohjaava kurssivalikoima saa minulta ehdottomasti kiitosta ja hienosti järjestetyt harjoittelut OKL:n ja Norssin päässä ansaitsevat kymmenen pistettä ja papukaijamerkin.

"Korkealentoinen opetusfilosofiani
alkoi nopeasti tuntua
vain korulauseilta."

Siitäkin huolimatta, että koen saaneeni huippukoulutuksen, en usko siltikään, että mikään koulutus voi kuitenkaan ikinä valmistaa siihen mitä on se todellisuus, jonka nuori uusi opettaja omassa työssään kohtaa. Alkuun kipuilin paljonkin sen kanssa, etten saanut oppilaita aina innostumaan ja motivoitumaan siten kuten olin aina kuvitellut automaattisesti tekeväni työssäni.

Opetusharjoittelussa kirjoittamani idealistisen korkealentoinen opetusfilosofiani alkoi nopeasti tuntua vain korulauseilta opetustyön raadollisessakin todellisuudessa. Uudelta opettajalta vaatii kovasti kanttia kohdata jopa vihamielisiä oppilaita luokassa, mutta omalla rauhallisella asennoitumisella pääsee kuitenkin pitkälle tilanteessa kuin tilanteessa. Eikä suinkaan kaikki opettajuudessa ole pelkkää painiskelua haasteiden ja vastoinkäymisten kanssa, ei sinnepäinkään! Suurin osa oppilaista ja työpäivistä on mukavia sekä hauskoja.

Parasta on oppia tuntemaan omat oppilaansa ja huomata pystyvänsä reagoimaan oppilaiden yksilöllisiin erityistarpeisiin ja persoonallisuuspiirteisiin. Yläkoulussa opettaneena voin todeta, että murros-/teini-ikäiset ovat mitä hervottominta ja avoiminta sakkia! Kyseessä on ehkä haastava ikä, mutta näin aikuisen näkökulmasta myös hyvin huoleton ja vapaa. Nuoriin kun saa hyvän kontaktin, on lähes minkälainen luokkatyöskentely tahansa mahdollista.

Näiden kahden lukuvuoden aikana kollegojen tuki ja apu ovat olleet korvaamattoman isossa roolissa – yksin en varmasti olisi pärjännyt. Suurkiitos siis kaikille konkreettista apua ja myös henkistä tukea tarjonneille superopettajille niin Hollolassa kuin Norssillakin! Suosittelen kaikkia uusia opettajia ottamaan apua vastaan aina kun sitä on tarjolla, sekä myös rohkeasti pyytämään sitä jos ei jostain selviäkään yksin.

Avunpyytäminen ei ole mielestäni lainkaan heikkoutta vaan pikemmin juuri päinvastoin, rohkeampaa on myöntää, ettei kenties aina tiedäkään vastausta kaikkeen. Apua kysymällä voi välttää sudenkuopat ja säästää itseään turhalta työltä tai tarpeettomilta kömmähdyksiltä.

Opettajuus kehittyy joka päivä

Oma vahvin tunteeni näistä molemmista kahdesta lukuvuodesta on syvä kiitollisuus. Olen todella onnekkaassa asemassa monessakin suhteessa, työllistyminen heti valmistumisen jälkeen ei ole itsestäänselvää, niin kuin ei myöskään se, että määräaikaisen työsuhteen jälkeen saa automaattisesti uuden työpaikan. Toki yksi vuosi työkokemusta takaa jo vankemman sijoittumisen työnhaussa, mutta silti se ei yksinään riitä.

Mitä sitten haluaisin sanoa kaikille opettajaksi pian valmistuville ja työelämään siirtyville? Ainakin sen, että tulevaa ei kannata liikaa stressata. Tällä alalla on niin paljon epävarmuutta, että itsensä loppuun­ajaminen asioiden murehtimisella ei todellakaan kannata. Been there, done that. Samaan aikaan kuitenkin kannattaa myös uskaltaa. Mielenkiintoiset työt harvemmin laskeutuvat taivaasta eteesi, itse on uskallettava hakea ja tavoitella myös niitä paikkoja, joihin ei uskoisi kenties pääsevänsä mutta joihin kovasti mielisi.

Opettajuus on myös asia, jossa kehittyy joka päivä, siksi alun epävarmuutta on vain siedettävä ja luotettava siihen, että huomenna osaa ja tietää jo paljon paremmin kuin tänään. Luottamus omaan itseensä on kaiken A ja O. Välillä tulee haastavia päiviä vastaan, mutta yhtä haastavaa päivää vastaa vähintään neljä hyvää. Huonoistakin hetkistä usein oppii jotain arvokasta, kuten allekirjoittaneelle on käynyt monesti.

Olen muun muassa oppinut sen, että jos oppilas tulee luokkaan pakkausteippirullan kanssa, se kannattaa heti takavarikoida, jottei oppilas ehdi teipata toista oppilasta kiinni luokan kiinteisiin kalusteisiin. Tai sen, että jos laittaa ylivilkkaan oppilaan istumaan aukeavan ikkunan viereen, on hyvin todennäköistä, että oppilas saattaa heittää ikkunasta ulos esimerkiksi vieruskaverin repun. Mutta kuten sanottua, kaikesta viisastuu ja joillekin hulluille tilanteille voi jopa heti seuraavana päivänä uskaltaa vähän naurahtaakin.

Tätä kirjoittaessani vietän toista kunnollista kesälomapäivääni ja kevätjuhlapäivä on edelleen hyvin tuoreena mielessä. Kevät toi mukanaan vahvan luopumisen tuskan, sillä jouduin hyvästelemään innostuneen ja lahjakkaan ysien ruotsinryhmäni.Oppilaiden tulokset olivat häikäisevän hyviä ja itsearvioinneissa näkyi oppimisen ilo!

Viimeiselle oppitunnille olin askarrellut oppilaille kullekin oman kortin, joihin olin jokaiselle kirjoittanut oman voimavärssyn ja hyvän jatkon toivotuksen ruotsiksi. Kyyneleet silmissä jaoin oppilaille kortit ja halasin kaikki läpi. Muutama oppilas rutisti oikein kovaa ja osan silmissä olin näkevinäni vähintään pieniä roskia. Hetki oli liikuttava ja painui varmasti ikuisiksi ajoiksi mieleeni.

Kevätjuhlapäivänä muutama oppilas tuli vielä halaamaan erikseen ja yhdeltä oppilaalta sain kortin jossa luki: Kan vi inte gå tillbaka till sidan ett och göra det igen? Silloin en enää pystynyt pitelemään kyynelhanojani, vaan vollotin täyttä itkua kesken alakoulun kevätjuhlan.

Samainen oppilas oli kurssipalautteeseen kirjoittanut, että olin saanut hänet rohkaistumaan osallistumaan aktiivisemmin tunneilla sekä innostumaan ruotsista aivan uudella tavalla. Jos joskus tämän vuoden aikana olin epäillyt opettajuuttani, en enää epäillyt tuolloin juhlasalin parvella istuessani. Näiden hetkien takia tätä työtä tehdään.

Ysien ruotsin tunnilla tehtyä katuliitutaidetta. (Kuva Rosa Pelkonen)