Etäilystä hybridiin – harjoittelut poikkeusoloissa
Pandemian tuoma yllättävä, pakotettu digiloikka vaati kaikilta paljon lyhyessä ajassa. Niin myös opeopiskelijoilta, joista osa lähtee nyt työelämään ilman käytännön kokemusta lähiopetuksesta.
HANNA RAHKONEN
Opeopiskelija 2/21
Opetusharjoittelua etänä keväällä 2021. (Kuva: Maiju Koppinen)
On maaliskuun alku, kevät 2020. Istumme harkkaparini kanssa Tampereen yliopiston normaalikoulun 4B-luokan luokkahuoneessa. Meitä vastapäätä istuu harjoittelunohjaajamme, jonka kanssa pohdimme yhdessä pian koittavan perusharjoittelun aine- ja aihejakoa.
Tsemppaavasta harjoittelunohjaajasta inspiroituneena sekä mielenkiintoisista oppiaineista innostuneena lähdemme norssilta suunnittelemaan jaksosuunnitelmia. Mutta hädin tuskin olemme kerenneet kirjoittamaan nimemme jaksosuunnitelmiin, kun tilanne muuttuu täysin. Kalenteriin merkityt oppitunnit vedetään punakynällä yli ja kaikki monialaisten tunneilla opetellut käytänteet sai hetkeksi unohtaa, ainakin täysin sellaisinaan.
Opetusharjoitteluiden lähtökohtana on soveltaa opittua teoreettista ja kasvatustieteellistä tietoa käytäntöön. Siinä missä luennot, tentit ja esseet kerryttävät meidän akateemista tietotaitoamme, opetusharjoittelut mahdollistavat näiden soveltamisen käytäntöön.
Valitettava fakta on se, että pandemia ja sen tuoma etäopetus haastavat näitä harjoitteluiden lähtökohtia ja tavoitteita. Siinä missä harjoittelut normaalioloissa mahdollistavat oivallisen paikan kehittää opettajuutta esimerkiksi ryhmänhallinnan, eriyttämisen ja kokonaisuuden näkökulmasta, eivät nämä aspektit toteudu, mikäli opetusharjoittelija on etänä.
Opettajuuden yksi kulmakivistä on vuorovaikutus oppijoiden kanssa, ja tuo vuorovaikutus pätkii digilaitteiden mukana. Näin ollen opetusharjoitteluita ei yksinkertaisesti voida mukauttaa etätoteutuksesi muussa, kuin äärimmäisessä hätätapauksessa – kuten tällaisessa pandemia-tilanteessa.
Pakotettu loikka
Viime kevät ja sen tuoma yllättävä, pakotettu digiloikkaus ei ollut helppo kenellekään. Jokaiselta ihmisryhmältä vaadittiin paljon lyhyessä ajassa. Niin myös meiltä opeopiskelijoilta.
Joka puolelta mediaa tulvi informaatiota rajoituksista ja suosituksista, sähköpostit täyttyivät yliopistojen linjauksista ja päälle vielä sopeutuminen muuttuneeseen maailmantilaan. Tilanteeseen oli sopeuduttava, vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ollut.
”Heikoin mahdollinen toteutus
on hybridimallinen opetus.”
Tietyllä tavalla tämä kokonaisuus kuvaa opettajan ammatin monipuolisuutta. Tarvitaan joustavuutta, ongelmanratkaisukykyä ja nopeita ratkaisuja. Samoja asioita, mitä meiltä tässäkin tilanteessa vaadittiin. Valitettavasti tällaiseen tilanteeseen ei ole opeopinnoissa kurssia tai kirjallisuutta. Mikään ei ollut valmistellut meitä tällaiseen tilanteeseen.
Mutta jos etsimme pilvelle hopeareunusta, niin asiaa voi katsoa näinkin: tavallaan me nykyiset opeopiskelijat, jotka koimme pandemia-ajan harjoittelut, olemme jollakin tasolla saaneet oppia ja valmistautumista poikkeustilanteisiin ja -oloihin.
Opetusharjoitteluita on toteutettu kuluneen vuoden aikana monin eri tavoin. Tampereella on toteutettu kolmea erilaista tapaa:
- Tasavertainen etäily. Opetus, missä jokainen osallistuja on etänä. Oppilaat, harjoittelunohjaaja, opetusharjoittelija ja koko koulun henkilöstö.
- Hybridimalli. Oppilaat, harjoittelunohjaaja ja mahdolliset avustajat ovat koululla paikan päällä. Opetusharjoittelija on kotona digilaitteiden kautta ”läsnä” tunnilla.
- Tasavertaisesti paikallaolo. Vuoden varrelle mahtui myös pieni tovi, jolloin kaikkien oli mahdollista olla paikan päällä. Tietysti maskien, käsidesien ja turvavälien keskellä, turvallisuudesta huolehtien. Mutta ennen kaikkea tasavertaisessa asemassa oppijoiden ja opetusharjoittelijan kanssa.
Eli vaihtoehtoina on ollut tasavertainen etäily ja paikan päällä olo sekä hybridimalli. Näistä kolmesta mallista vain yksi mahdollistaa opetusharjoitteluiden tavoitteiden täysimittaisen toteutumisen – opetusharjoittelijan läsnäolo!
Näistä kolmesta vaihtoehdosta heikoin mahdollinen toteutus niin opetusharjoittelijalle kuin koko luokalle, on hybridimallinen opetus. Siinä jo lähtökohtaisesti opetusharjoittelija näyttäytyy oppijoille eriarvoisena harjoittelunohjaajaan verraten. Puhumattakaan siitä, että kaikki luonnollinen vuorovaikutuksellisuus oppijoiden kanssa jää yksin harjoittelunohjaajan käsiin.
Opetusharjoittelija näyttäytyy ruudun kautta puhuvana päänä, jolla ei ole mahdollisuuksia tukea paikan päällä oppijoitaan. Siitä kärsivät kaikki, mutta ehkäpä eniten opetusharjoittelija. Oppijat kyllä saavat tarvitsevansa tuen, mutta harjoittelunohjaajalta.
Kaiken opetuksen tulee perustua vuorovaikutukselle, mutta miten perustaa opetusta asialle mitä ei ole kokenut tai päässyt harjoittamaan? Pahimmassa tapauksessa opetusharjoittelijalle jää harjoitteluista käteen yksinään teoria ja suunnittelu, eikä lainkaan ryhmänhallintaa, ohjausta taikka vuorovaikuttamista.
Jokainen meistä ymmärtää sen, että poikkeusaikana on tehtävä poikkeuksellisia ratkaisuja. Turvallinen opetusharjoittelu on tietysti jokaisen etu, ja se on taattava jokaiselle. Mutta tuon turvallisuuden tulee olla perusteltua ja näkyvää, jotta opiskelijoille ei jää oloa epäluottamuksesta tai näennäisestä vaikuttamisesta.
Esimerkiksi täällä Tampereella moni opeopiskelija on tuntenut vuoden aikana olonsa epäluotetuksi ja aliarvostetuksi. Emme aina ole voineet käsittää sitä, miksi opetusharjoittelijoita ei päästetä luokkaan, kun samanaikaisesti meitä opeopiskelijoita käytetään jatkuvasti sijaisina normaalikoululla. Tai kun oli hetki, kun vain opetusharjoittelijat olivat velvoitettuja pitämään maskeja, eikä tämä maskivelvoite koskenut ketään muita koululla toimivia.
Me opeopiskelijat ymmärrämme kyllä sen, että oppijoiden turvallisuus laitetaan edelle kaikkea – seisomme myös sen takana! Mutta perustelut ratkaisuille täytyy tuoda meille näkyväksi. Me ansaitsemme kuulla perustelut tällaisten ratkaisujen takana, jotka vaikuttavat näin laaja-alaisesti opetusharjoitteluidemme laatuun sekä opettajaksi kasvuumme.
Työelämään ilman käytännön kokemusta
Etäajan opetusharjoitteluita ei haasta yksinään tavoitteiden täyttämättömyys, vaan myös teknologian ja digilaitteiden luoma opiskelijoiden eriarvoisuus. Toisilla opiskelijoilla on paremmat pelit ja vehkeet etäoppituntien toteutuksille, toisilla on juuri ja juuri toimiva tietokone, joka pätkii ja hidastelee.
Myös paikka, missä kuvataan ja saatavilla olevat opetusvälineet vaikuttavat opetuksen laa-tuun ja toteutukseen. Itse muistan kuvanneeni opetusvideoita puhelimellani siten, että olen rakentanut kirjoista huteran kuvaustelineen. Rakentelunkin jälkeen jouduin sumplimaan, miten saan puhelimen kameran kuvaamaan parhaasta mahdollisesta kulmasta, ja sekin vaati kyyristymään mahdollisimman lähelle puhelinta erittäin epäergonomiseen asentoon.
Ylipäätään haasteita on ollut myös työhyvinvoinnin kannalta. Työergonomiasta on vaikea pitää huolta ilman kunnollista työpistettä, vapaa-aikaa on vaikea erottaa opinnoista tehdessään kaiken kotona ja jatkuva huoli opetuksen laadun toteutumisesta kuormittaa mieltä.
”Opettajan työ koostuu
vuorovaikutuksesta.”
Loppuun hieman simppeliä matematiikkaa, ihan vain, jotta pystymme tarkastelemaan pandemian tuomia vaikutuksia osana meidän nykyisten opeopiskelijoiden tutkintoa.
Yksi kokonainen vuosi on pitkä aika viiden vuoden opinnoista, eikä loppua vielä näy. Jokaisella opepaikkakunnalla on rakennettu hieman eri tavoin harjoittelukokonaisuudet osana tutkintoa. Täällä Tampereella sekä luokanopettajaopiskelijoilla että aineenopettajaopiskelijoilla on 20 opintopisteen edestä opetusharjoittelua ja varhaiskasvatuksen opettajilla 15 opintopisteen edestä harjoitteluita.
Tämä tarkoittaa esimerkiksi minun, luokanopettajaopiskelijan, tapauksessa sitä, että nyt kun olen joutunut käymään kaksi harjoitteluistani pandemiaolojen aikana, puolet koko opintojeni opetusharjoitteluista on käyty mukautetusti, etäillen.
Nämä pandemia-ajan harjoittelut eivät ole mahdollistaneet minulle käytännössä minkäänlaista käytännön työn oppimista. Puhumattakaan siitä, että pahimmillaan jotkut opiskelijat ovat joutuneet tekemään kaikki opetusharjoittelunsa poikkeusolojen keskellä – aineenopettajaopiskelija voi suorittaa pedagogiset opintonsa yhden vuoden aikana. Siitä voikin jokainen miettiä, millaisin fiiliksin lähtisi kohti työelämää, kun todellinen käytäntö on jäänyt täysin kokematta.
Tarkoitukseni tässä artikkelissa ei ole moittia tai haastaa opetusharjoitteluiden toteutustapoja pandemiatilanteen aikana. Tiedän, että jokainen on tehnyt parhaansa ja jokaisen on täytynyt joustaa. Mutta haluan tuoda näkyväksi sen, miksi on tärkeää tarkastella kriittisesti sitä, milloin opetusharjoittelut voidaan taas toteuttaa läsnä ollen.
Ei ole yksinään opetusharjoittelijan oikeus, vaan myös jokaisen oppijan oikeus, että opetusharjoittelut pidetään heti kun vain mahdollista ja aina jatkossakin läsnäolosuorituksina. Opetus- ja kasvatustyö kun koostuu niin monesta muustakin aspektista kuin teoriasta ja suunnittelusta. Työ koostuu kohtaamisesta, kuuntelusta, huomioimisesta, reagoinnista. Se koostuu vuorovaikutuksesta.
Tyylinäyte etäharjoittelijan työtiloista. (Kuva: Jaso Valtonen)
Lue myös:
SOOLin harjoitteluselvitys 2020
