KAISA LEIVO-JOKIMÄKI
Opeopiskelija 2/20

Kuva: Rami Setälä

ELÄMÄSSÄ MUISTAA joitakin tapahtumia kristallin kirkkaasti. Usein yksi niistä on tieto opiskelupaikan saamisesta. On syntymässä jotain täysin uutta ja merkittävää, joka on muutaman vuoden kuluttua vastavalmistunut.

Heinäkuisena torstaina minäkin kiljaisin postilaatikolla. Minusta tulisi opeopiskelija! Vuoden opiskeltuani tuli tutkintouudistus ja opintoviikot vaihtuivat opintopisteiksi. Minulla olisi sopivasti kolme vuotta aikaa valmistua vanhan opetussuunnitelman mukaisesti, mutta uudessakin oli totta kai mahdollista jatkaa opinnot loppuun. Jossain vaiheessa tuli silti kova kiire valmistua: halusin työelämään. Pääsin entiselle ala-asteelleni töihin, ja kanslisti kirjoitti karkean arvion ensimmäisestä palkastani post it -lapulle.

ERITYISESTI ENSIMMÄINEN työvuosi on täynnä uuden opettelua. Oppiaineksen hallitseminen, työryhmät, juhlatoimikunnat, palaverit, yhteistyö kotien kanssa, työyhteisön kirjoittamattomat säännöt, vain muutamia mainitakseni. Opettajan työn yksi haastavista puolista on suunnittelun rajattomuus. Maailma on täynnä materiaalia ja mahdollisuuksia, mutta vaikka olisi kuinka innostunut, kaikkeen ei voi tarttua. Jokainen oppitunti ei ole taideteos. Kasvatustieteen professori Juha T. Hakalan mielestä töitä tehdään jopa liian hyvin: tähdätään koko ajan erinomaiseen kymppiin, vaikka tyydyttävällä seiskallakin saadaan jo hyvää aikaiseksi.

On tärkeää löytää omat vahvuutensa ja tyylinsä tehdä töitä. Minulla oli ensimmäisinä työvuosinani usein tapana kantaa kotiin kangaskassillinen materiaalia, siellä oli milloin opeopas, milloin nippu kirjoitusvihkoja. Illat täyttyivät kuitenkin vapaa-ajan riennoilla ja usein aamulla nostin kangaskassin eteisestä ja vein sen töihin ilman, että olin koskenut sen sisältöön mitenkään. Yhtenä sunnuntai-iltana puhkesin hysteeriseen itkuun poikaystävälleni. Stressasi. Mikä? No se kangaskassi siellä eteisessä. Sen hiljainen nojaaminen seinään odottavana. Pitäisi-kassi. Seuraavana maanantaina tein työt koululla loppuun. Töiden rajaaminen vaatii harjoittelua ja erilaisissa elämäntilanteissa on erilaisia mahdollisuuksia tehdä töitä. Antoisa vapaa-aika tuo vastapainoa ja tukee myös työhyvinvointia.

Tällaista vallitsevaa kevättä ei kai kukaan opettaja osannut aavistaa. Olen miettinyt viime päivinä paljon, mitä kaipaan siitä tavallisesta opettajantyöstäni. Kaipaan ennen kaikkea oppilaiden välitöntä kohtaamista kasvokkain, mikä on kantanut ja antanut energiaa uran alusta lähtien. Kaipaan myös valtavasti välitunneilla kollegoiden kanssa käytyjä juttutuokioita, joissa vaihdamme ideoita, suunnittelemme opetusta ja vitsailemme hyväntuulisesti. Tuemme toisiamme. Myös OAJ:n yksi kevään neuvottelutavoitteista on työhyvinvoinnin parantaminen, ja esimerkiksi vertaismentoroinnilla tuetaan merkittävästi vastavalmistuneen opettajan jaksamista. Sen avulla annetaan säännöllisesti kollegiaalista tukea jakamalla tärkeää kokemuksen kautta saatua tietoa ja uudelle opettajalle mahdollisuuksia kysyä ja oppia.

JO OPISKELUAIKANA kuulin paljon hyvää OAJ:n Nuori ope -koulutuksesta, ja itse kävin sen kolmantena työvuotenani. Ihailin kymmenisen vuotta vanhempia kouluttajia: he olivat vielä nuoria mutta heillä oli jo vahvaa osaamista. Koulutuksessa perehdytään muun muassa nuoren opettajan rooliin työyhteisössä, työhyvinvointiin, opettajan palkkaukseen ja vastuukysymyksiin sekä tietenkin ammattijärjestöömme. Koulutus on myös erittäin hyvä mahdollisuus tavata muita nuoria opettajia ja vaihtaa kokemuksia ja näkemyksiä, joten voin en voi muuta kuin suositella sitä erittäin lämpimästi. Samassa koulutuksessa ollut opiskelukaverini kirjoitti muutaman vuotta gradua väkertäneelle poikaystävälleen post it -lapulle, kuinka paljon epäpätevän ja pätevän opettajan palkkauksessa on eroa. Poikaystävän gradu valmistui melko nopeasti tämän jälkeen.

Sinä olet hyvä, tuore opettaja. Sinulla on juuri sopivasti intoa, ammattitaitoa, rohkeutta ja itsevarmuutta. Ole rohkeasti sellainen vastavalmistunut opettaja kuin omalla persoonallasi olet. Tulee se pimeä marraskuu, jolloin koko luokka opettajaa myöden ovat väsyneitä, tulee se kiukkuinen viesti huoltajalta, jonka sanamuodot muistat pitkään pilkkua myöden, tulee se jokakeväinen työnhaun aiheuttama paine. Mutta sinä pärjäät. Sinun ei tarvitse pärjätä yksin. Muista aina, että asioilla on tapana järjestyä. Joka kevät.

Kirjoittaja on luokanopettaja, NOPE-kouluttaja ja kahden pienen pojan äiti, joka on edelleen yhtä innostunut työstään kuin vastavalmistuneena mutta rajaa työnteon päiväkodin portille.