VUOKKO OIKARAINEN
Soolibooli 4/16

Seison ovensuussa rehtorin kanssa kesäkuisena päivänä. Katselen tyhjää luokkahuonetta ja noin kahtakymmentäviittä pulpettia. Suuria ikkunoita huoneen toisella laidalla. Näkymää ikkunoista hautausmaalle. Käännän katseeni tyhjiin seiniin ja mietin, miltä siellä näyttää syksyllä, kun minä ja oppilaani olisimme asettuneet sinne. Mielessäni näen ne tilanteet, joissa kutosluokkalaiset testaavat ponnaripäisen opettajansa huumorintajua, kärsivällisyyttä, auktoriteettiä ja sanavalmiutta. Uusi tuleva jännittää, mutta tuntuu silti niin hyvältä ja oikealta. Kolmas työvuosi, kyllähän sen täytyy jo olla helpompi kuin kaksi ensimmäistä.

"Oman johtoajatukseni voimin

olen selvinnyt"

Minä olen niitä opettajia, jotka ovat ajautuneet alalle. Ei minusta koskaan opettajaa pitänyt tulla. Se oli tylsimpiä ammatteja mitä tuleva astronautti-kapellimestari tiesi kymmenvuotiaana. Ensimmäinen harjoittelu pienessä keskustan alakoulussa sytytti liekin, joka on vuosien aikana kasvanut. Sitä on koeteltu, mutta se on vielä pysynyt hengissä.

Jokainen tietää, ettei opettajan työ ole helppoa. Luokkakoot ovat viime vuosina kasvaneet, oppilaiden oppimisen ja käyttäytymisen haasteet lisääntyneet, yhteistyö kodin kanssa voi olla hyvin aikaa vievää ja lisäkäsiä luokkaan on tarjolla koko ajan vain vähemmän. Samaan aikaan oppimisen pitäisi olla oppilasta motivoivaa, henkilökohtaista, oppiaineita eheyttävää ja teknologiaa käyttävää.

Tuntuu, että vaatimuksia on paljon. Niin paljon, etten ainakaan minä niihin kykene. Myönnän sen, ei ole muita vaihtoehtoja.

Oman johtoajatukseni voimin olen selvinnyt ensimmäiset vuodet. Minulle opettajana on tärkeintä se, että oppilaani kokevat kouluun tulon turvallisena ja että heillä on siellä luotettava aikuinen, joka on vain heitä varten. Jokaisella lapsella (ja aikuisellakin) on tarve tulla kohdatuksi, kuunnelluksi ja arvostetuksi. Jokaisessa lapsessa on aina jotain hyvää, jonka kyllä löytää, kun antaa lapselle omaa aikaansa. Koen tärkeäksi tukea ja tsempata. Olla vierellä, kuunnella, kehua onnistumisista ja keskustella hankaluuksista. Se on minulle olennaisinta opettamisessa.

Tätä ajattelutapaa on tukenut erityisen paljon työvuosi montessoriopetuksessa, jossa lapset kohdataan yksilöinä kaiken sen arkipäiväisen hässäkän keskellä. Siihen kohtaamiseen vain otetaan aikaa. Paras palaute, mitä koskaan olen saanut, luki erään sankarin kortissa tänä kesäkuussa: "Kiitos pojan ja kavereiden saamista kehuista". Sillä jaksaa taas pitkälle.

"Rautaisilla ammattilaisillakaan

ei aina ole

valmista reseptiä kaikkeen"

Olen sosiaalinen, viihdyn ihmisten seurassa. Tutustun mielelläni uusiin ihmisiin. Mutta tiedättekö? Töiden aloittamisen jälkeen olen huomannut, että sosiaalisuuskiintiökin on rajallinen. Kun on töissä niin intensiivisesti saatavilla oppilaiden koulussaoloajan, ei vain enää jaksa. Ei kykene. Tarvitsee omaa aikaa, omaa tekemistä, vain minulle. Joskus mietin, että aika itsekkäästikin.

Kun päivän huolehtii koko ajan pienten oppilaiden asioita, ei illalla jaksa samaa enää aikuisten kanssa. Entinen Vuokko jaksoi, nykyinen ei. Se on ollut pakko hyväksyä. Jos istuisin koko päivän pöydän takana antamassa ohjeita ja tehtäviä, sulkisin korvat oppilaiden sanattomilta viesteiltä ja keskittyisin omiin paperihommiini, tilanne voisi olla eri. Mutta minun työidentiteettini ei sallisi sitä. Silloin työstäni jäisi se kaikista tärkein, oppilaiden kohtaaminen, kokonaan pois. Miksi sitten enää tekisin tätä työtä?

Tässä työssä saa, tai joutuu, tekemään paljon sellaista, mihin ei ole saanut koulutusta. On vain pakko aloittaa ja kokeilla. Uskaltaa tehdä se. Olenkin kavereille joskus nauranut, että opettajat ovat oikeasti aika jokapaikanhöyliä, yleismiehiä. Siinä missä kaveri yrityksessä tilaa av-palvelut tilaisuuteen valmiina, minä tulen töihin puoli kahdeksalta ja aloitan päivän etsimällä äänipöydän ja mikit varastoista. Onneksi on aina ihania, auttavaisia kollegoita, jotka neuvovat ja auttavat. Hekin aina oman työnsä ohella, omista kiireistään.

Minun on rakennettava itse oma opettajuuteni. Se on antavaa, mutta myös vaikeaa. Ehkä jollekin toiselle voi sopia se, että katsoo muista mallia ja tekee samalla tavalla, mutta minulle ei. Koen, että minun on saatava kokeilla. Tehdä omat virheeni ja (toivottavasti) oppia niistä. Se ei tarkoita, etten ottaisi neuvoja vastaan. Päinvastoin, otan niitä mielelläni. Loppujen lopuksi silti minä olen se, joka vastaan omasta opetuksestani.

Parhaita hetkiä kollegoiden ja muun koulun väen kanssa ovat usein ne hiljaiset iltapäivät pulpettien päällä istuen tai opehuoneen sohvilla, kun olen aloittanut keskustelun kysymällä jotain käytännön asiaa. Tunnin päästä huomaan, että olemme keskustelleet kaikesta maan ja taivaan välillä. Suosittelen! Kysymällä ja kuuntelemalla voi oppia niin paljon. Samalla tavoin hekin ovat olleet nuoria opettajia. Vaikka he nyt ovat kokeneita konkareita, ihan yhtä suurta epävarmuutta hekin kokevat työssään kuin minäkin. Se tuntuu lohduttavalta, ettei noilla rautaisilla ammattilaisillakaan ole aina valmista reseptiä kaikkeen.

"Olen tehnyt päätöksen,

että työt eivät kotiin tule"

Myönnän, että epäonnistun aika usein, koska en pysty ja jaksa suunnitella kaikkea vedenpitäviksi. Tilanteet elävät, jolloin on vain pakko soveltaa hetkessä. Joskus suunniteltu kokonaisuus on jätetty väliin, koska oppilaat ovat väsyneitä ja nälkäisiä ennen ruokailua. Silloin on ollut parempi laittaa koko porukka ulos juoksulenkille, ottaa värityskuvat esille ja lukea hetki kirjaa ääneen.

Voi kuinka kolmosluokkalaiset pojat keskittyvätkään piirtäessään värityskuvaa ikkunaa vasten läpi paperin toiselle puolelle. Samalla korviin ovat kyllä tarttuneet Kasperin, Jesperin ja Joonatanin touhut. Hiljaisen työskentely on myös ollut luokissani odotettu hetki keskellä koulupäivää. Itse valittu työ, oma työskentelypaikka ja se tärkein – opettajalle 20 minuuttia silkkaa mielenrauhaa.

Jokapäiväinen aihe on silti työssäjaksaminen. Olen jo ensimmäisenä vuonna tehnyt päätöksen, että työt eivät kotiin tule. On ollut pakko rajata työaika koululle ja virka-aikaan, koska tätä työtä voisi kyllä tehdä 24/7, jos niin haluaisi. Selailla Pinterestiä, leikkailla, liimalla ja laminoida, etsiä aktiivisesti uusia ideoita ja kokeilla niitä. Minä en halua. Minulle ei siitä makseta, että olen jaksamisen äärirajoilla oleva, täydellisen hyvin valmistautunut yksilö, joka hoitaa kaiken.

Haluan olla elämässäni muutakin kuin työlleen omistautunut opettaja. Se on minun valintani, mutta jokainen tekee oman valintansa. Ehkä sitten olen leipäopettaja, mutta minä tarvitsen urheilua, musiikkia, hengailua, ihmisiä ja reissuja. Ilman niitä en jaksaisi työtäni. Mietin silti usein, tuleeko minusta vielä työni suorittaja. Huomaanko sitä sitten enää itse? Haluanko – ja jaksanko – uudistaa työtäni? Onko se oppilaiden kannalta oikein, jos en enää jaksa olla läsnä? Olen, tulen, opetan, hoidan, mutta en kohtaa. En tiedä.

Vaihtaisinko pois? Toisinaan vaihtaisin. Vaikka tilitoimiston hiljaisuuteen, vaikka enhän tiedä onko sielläkään aina hiljaista. Silti en vaihtaisi. Erilaiset päivät, rikkaat kohtaamiset, opettavaiset hetket erityisesti opettajalle. Muistuttelen aika ajoin itseäni tämän ammatin hyvistä puolista. Vastuusta ja luovuudesta, vauhdikkaista päivistä, säännöllisistä työajoista ja esimerkiksi siitä, ettei minun tarvitse istua koko päivää paikallani. Maistuu taas työ paremmin sen jälkeen.

"Tähtihetkiä mahtuu aina"

Sinulle nuori, tuleva opettaja haluan sanoa sen, että muista itsesi. Kukaan ei ole korvaamaton, vaikka siltä minustakin välillä tuntuu, että muka olisin. Pidä huoli omasta ajasta, yöunesta, harrastuksista. Kaikkeen ei tarvitse suostua, voi sanoa "ei, en pysty nyt". Tuota ei-sanan sanomista olen itse joutunut opettelemaan. Opettelun tasolla se vasta on. Toivoisin, että olisin jo mestari siinäkin! Kun kaikki tuntuu hoituvan, en stressaa, niin miksipäs ei. Siksi ei, että jossain vaiheessa kaikki vain kasautuu ja työ tuntuu ylitsepääsemättömältä.

Muista myös, ettet kanna työhuoliasi yksin, vaan kysy niihin neuvoa. Kaikkea ei voi työuran alussa tietää, on uskallettava myöntää, että tarvitsee apua. Muistan omat ensimmäiset oppimissuunnitelmani, kuinka tuskaisilta niiden tekeminen tuntuikaan. Kuinka avuttomaksi tunsin itseni kahden kuukauden työkokemuksella. Kahden vuoden aikana niihinkin on tullut rutiini, se tuntuu hyvältä.

Tähtihetkiä mahtuu aina. Todistuksia jakaessa tänä keväänä kehuin oppilaitani, kuinka jokainen oli oppinut vuoden aikana jotain. Yksi oli oppinut sosiaalisia taitoja ja kavereiden kysymistä, toinen rohkaistunut tekemään omia projektejaan, kolmas taas lukenut ensimmäisen oikean kirjan. Jokaista sankaria olin vähän onnistunut auttamaan omissa haasteissaan eteenpäin, se tuntui aika lottovoitolta. Sillä hetkellä tuntui niin hyvältä olla opettaja.

Kirjoittaja on valmistunut matematiikan opettajaksi ja luokanopettajaksi Tampereen yliopistosta.