PERTTU MÄNNISTÖ
Opeopiskelija 1/21

Kuva: Unsplash

Väittelin demokratiakasvatuksesta viime vuoden marraskuussa. Väitöskirjan valmistumiseen meni tutkimussuunnitelmineen noin viisi ja puoli vuotta, siis aikamoinen aika. Tuon matkan aikana ehdin sivuta monia erilaisia ajatuksia demokratian ja kasvatuksen väliseen suhteeseen liittyen, joista osaa seuraavaksi käsittelen.

Gert Biesta, ehkäpä aikamme tunnetuin demokraattisen kasvatuksen filosofi, tuo esiin tärkeän seikan mainitessaan, että demokratiakasvatuksessa on nimenomaisesti kyse demokratian ja kasvatuksen välisestä suhteesta. Tämä tarkoittaa ytimessään sitä, että ei ole olemassa yhtä tietynlaista tapaa toteuttaa demokratiakasvatusta, vaan meidän täytyy yhdessä päättää, miten ymmärrämme demokratian ja kasvatuksen välisen suhteen ja sitoutua toteuttamaan päätöksemme edellyttämää toimintaa.

Yhtä lailla se tarkoittaa myös sitä, että julkisen kasvatuksen sisällöstä ja suunnasta käydään jatkuvasti kamppailua. Demokratiakasvatus ei toteudu automaattisesti, jos erinäiset kasvatusta ja koulutusta tarjoavat toimijat eivät sitoudu sitä työssään toteuttamaan tai jos he eivät kykene siihen.

Onkin huomionarvoista, että vuonna Opetushallituksen vuonna 2010 teettämässä kyselytutkimuksessa yli 80 prosenttia vastanneista peruskoulunopettajista ei kokenut kykenevänsä toimimaan demokratiakasvattajana. 

Puhe demokratiakasvatuksesta on siltikin lisääntynyt viime vuosina huomattavasti. Havaintoni ja tutkimusten(i) perusteella olemme kuitenkin siirtyneet vasta puheen tasolle ilman, että selkeitä, konkreettisia tekoja toteutettaisiin.

Oli kyse sitten virallisen tason, kuten ministeriöiden, päätöksistä tai pienemmistä kokeiluista, joissa olen itsekin ollut mukana, kyse on ollut vasta lähinnä sen kokeilemisesta, kuinka mainiosti jää kestää demokratiakasvatukseen liittyviä teemoja.

Tällaisesta toiminnasta voidaan mainita esimerkkinä projekti, jossa tällä hetkellä työskentelen, missä on tehty erilaisia demokratiakokeiluita lukioissa ja kerätty dataa demokratiakasvatusaiheisista ilmiöistä, kuten opiskelijoiden kokemasta osallisuudesta ja heidän vaikutusmahdollisuuksistaan.

Toisaalta omalla opettajankoulutuslaitoksellani Jyväskylän yliopistolla olemme laittaneet kolmen kollegani, Mikko Hiljasen, Matti Rautiaisen ja Riitta Tallavaaran kanssa pystyyn demokratia- ja yhteiskuntateemaisen luokanopettajaryhmän, jossa demokratiakasvatuksen teemoja käsitellään huomattavasti muita aloittaneita ryhmiä tiiviimmin. Ryhmässä on noin 20 opiskelijaa.

”Demokraattisen kasvatuksen pohjan
tulee rakentua dialogin varaan.”

Epäilen, että demokratiakasvatukseen liittyvien teemojen niukkuus nykyisellä kasvatuskentällä perustuu vahvasti puutteelliseen ymmärrykseen. Suomea pidetään demokratiakasvatuksen mallimaana, mutta väitän, että tässä käsityksessä ei ole kyse suomalaisen koulukasvatuksen erinomaisuudesta, vaan siitä että valtaosalla heistä, ketkä väittävät Suomen olevan demokratiakasvatuksen mallimaa, ei ole kummoista käsitystä siitä, mitä demokratiakasvatus todellisuudessa on.

Suomalainen yhteiskunta mielletäänkin monien mittareiden perusteella varsin demokraattiseksi, mutta tällaiset mittarit kuvaavat ainoastaan pystyvyyttämme suhteessa nykyisiin demokratiakäsityksiimme, jotka eivät havaintojeni mukaan ole todellisuudessa kovinkaan demokraattisia. Ne ovat vähän sinne päin.

Demokratia ja (koulu)kasvatus 

Lähdin tutkimuksessani liikkeelle siitä havainnosta, että nyky-yhteiskunnassa ajatukset demokratiasta kiteytyvät edustuksellisen demokratian instituutioiden, kuten eduskunnan, toimintaan. Lukuisat tutkimukset ovatkin osoittaneet, että suomalaisnuoret osaavat varsin mallikkaasti mekaanisesti kertoa, miten eduskunta toimii, mutta arjen vaikuttamisesta ja poliittisesta toiminnasta nuoret eivät paljon ymmärrä.

Tämän tuloksen täytyy tarkoittaa sitä, että myös nuorten ymmärrys edustajien käytännön arjen toiminnasta täytyy olla pintapuolista. On vaikeaa uskoa, että rahan valta ja eduskunnan toiminta lobbareineen ja muine vaikuttajineen olisi nuorille tuttua. Nuoret eivät myöskään tutkimusten perusteella ymmärrä, miten käytännössä eduskunnan tai muiden sosiopoliittisten toimijoiden tekemät päätökset heidän toimintaansa vaikuttavat. Sen sijaan nykynuorilla on vahva usko, että heillä itsellään on suurin valta vaikuttaa siihen, miltä heidän tulevaisuutensa tulee näyttämään.

Tällaisessa ajattelussa on kyse ns. individualistisesta näkökulmasta elämään yhteiskunnassa. Varsin tuoreet, valtavilla otannoilla tehdyt seurantatutkimukset vuonna 1987 ja 1998 syntyneiden kanssa kuitenkin osoittavat, että nuorten sosioekonominen tausta ja saama tuki vaikuttavat eniten heidän pärjäämiseensä yhteiskunnassa.

Tähän havaintoon liittyykin seikka, jonka määrittelin yhdeksi demokratiakasvatuksen keskeisistä tehtävistä – siis kasvattaa ihmisiä ymmärtämään sitä, miten sosiaalinen ympäristö ja yhteiskunta laajemmin vaikuttavat meidän ajatteluumme ja toimintaamme. Onkin niin, että nykyinen yli-individualisoitunut käsitys ihmisyydestä peittää allensa paljon niitä sosiopoliittisia voimia, jotka meihin vaikuttavat. 

Demokratiakasvatuksen oppi-isänä tunnettu John Dewey totesikin, että individualistinen ihmiskäsitys on ihmisten keksimä ja näin ollen todellisuudessa sosiaalinen, ei yksilöllinen, ilmiö. Jokainen voikin miettiä omalla kohdallaan, että miten ilmiö, josta joku muu (yleensä julkisuuden henkilö tai nykytermein influencer) sinulle, vaikkapa sosiaalisessa mediassa kertoo, voisi olla sinun itse keksimäsi?

Iso osa väitöskirjani teoriaosaa linkittyy länsimaisen ajattelun historian tarkasteluun ja purkamiseen demokratiakasvatuksen näkökulmasta, mutta jätän sen vähemmälle tässä kohtaa. Koen kuitenkin tärkeäksi nostaa pari huomionarvoista seikkaa tästäkin osiosta.

Yksi keskeinen havainto liittyen siihen, miksi demokratiaa on vaikeaa saada toimimaan nykymaailmassa, on nykyinen yhteiskunnallinen tila, jossa korostuvat nopeat päätökset sekä rahan ja työn ehdoilla toimiminen. Yhteiskunnan liikkeet onkin vahvasti sidottu yritysten vuosineljännestuloksiin, koska ne määrittävät sen, että säilyvätkö työpaikat vai eivät.

Demokratia on kuitenkin vapautta ja tasa-arvoa vaalivana toimintamallina hidas, koska siinä on tavoitteena taata kaikille tasavertaiset mahdollisuudet osallistua ja vaikuttaa. Tällaisessa toiminnassa ei voi olla kiire, sillä monien erilaisten näkökulmien avaaminen ja huomioonottaminen vievät valtavasti aikaa. Näin ollen demokraattinen toiminta on vahvassa ristiriidassa sen kanssa, että monilla meistä on nykyään jatkuvasti kiire, pinna kireällä väsymyksen takia sekä keskittymiskyky kovilla valtavan aisti- ja informaatiotulvan takia.

Onkin niin, että nykyinen yhteiskunnallinen tila ja demokratia eivät ole nätisti yhteen sovitettavia.

Vapauden ja tasa-arvon vastavuoroisuus

Mitä demokratiakasvatus sitten käytännössä tutkimukseni ja ajatusteni perusteella on? Kuten ylempänä mainitsin, demokratiakasvatuksen keskeinen tavoite väitteeni mukaan on vaalia kaikkien ihmisten vapautta ja tasa-arvoa. Vapaus ja tasa-arvo ovat valtavia käsitteitä, joiden sisällöstä ei olla missään nimessä yksimielisiä, mutta luultavasti suurimmalla osalla meistä on kuitenkin niiden sisällöstä samansuuntaisia ajatuksia.

Lyhyesti sanottuna vapaus tarkoittaa omissa tutkimuksissani mahdollisuutta olla oma itsensä ja toimia sitä kuvaavalla tavalla. Se on sitä, ettei kenenkään tarvitse sopia väkisin valmiiksi rakennettuihin muotteihin tai tuntea oloaan uhatuksi sen takia, että on erilainen. Vapaus tarvitsee kuitenkin rinnalleen tasa-arvon rajoittamaan sitä, ettei kukaan voi toimia vapauden nimissä miten tahansa, sillä tasa-arvo tarkoittaa, että myös muilla on oikeus omaan tapaansa olla ja toimia. 

Näin ollen vapauden ja tasa-arvon välisestä suhteesta tulee vastavuoroinen – sellainen että kaikkien yksilöiden vapautta pyritään lisäämään ilman, että kenenkään tasa-arvoinen kohtelu vaarantuisi. Tämä tarkoittaa kompromisseja ja tekoja, joiden seuraamuksia tulee arvioida monipuolisesti ja tämän arvioinnin pohjalta uudelleen tekemistä entistä paremmin. Ei ihan pieni tavoite kasvattajalle siis.

”Demokraattisen auktoriteetin
ei tule pelätä
arvostelun kohteena olemista.”

Mielestäni tärkeintä onkin uskaltautua kokeilemaan, sillä koskaan emme voi olla varmoja, mihin toimintamme johtaa. Vapauden ja tasa-arvon lisääminen kasvatuksessa ja laajemmin yhteiskunnassa ei myöskään toteudu yhdessä yössä, minkä vuoksi on turha pelätä kokeilemista, sillä harha-askeleet siellä täällä eivät johda katastrofiin. Kasvattajan onkin syytä olla armollinen ja ymmärtävä myös itseään kohtaan pyrkiessään kohti näin valtavia ja jaloja tavoitteita.

Millaisia toimintatapoja ja työkaluja sitten ajattelen, että tarvitsemme matkalla kohti alati lisääntyvää vapautta ja tasa-arvoa?

Dialogi on demokratiakasvatuksen keskeisimpiä, ellei keskeisin, toiminnan muoto. Dialogi on kommunikaatiota, jossa tavoitteena on se, että eri osapuolet pyrkivät ymmärtämään toisiaan. Dialogin avulla koululuokkaan, tai mihin tahansa toimintaympäristöön, pyritään luomaan turvallinen ja avoin tila, jossa erilaisille näkökulmille on tilaa ja aikaa. Kun kommunikaation pyrkimyksenä on ymmärtää, eikä voittaa argumentteja tai muulla tavoin osoittaa paremmuuttaan tai tietämystään, kommunikaation perusolemus muuttuu fundamentaalisesti.

Nykyisessä teoreettis-tutkimuksellisessa keskustelussa onkin vahva luottamus siihen, että juuri dialogin avulla ihmiset oppivat ymmärtämään toiseutta, siis erilaisuutta, sitä etteivät muut ole kuin minä. Koska demokraattinen yhteiskunta on vapaa ja tasa-arvoinen, pitäen erilaisia tulokulmia asioihin valideina, demokraattisen kasvatuksen pohjan tulee rakentua dialogin varaan.

Muita tällä hetkellä tärkeinä pitämiäni seikkoja demokratiakasvatuksen osalta ovat läpinäkyvyys, rehellisyys, myötätunto, rakkaus, vastuuntuntoisuus ja sallivuus, joista kaikkia en käsittele tarkemmin väitöskirjassani, mutta tavoitteena olisi vielä käsittelemättömiä teemojakin tutkia ja tarkastella myöhemmin.

Koska tämän lehden teemanumerona on opettajan poliittisuus, sivuan nyt näistä ainoastaan avoimuutta, rehellisyyttä ja vastuuntuntoa. Ajattelen niin, mitä myös omassa opetuksessani toteutan, että opettajan avoimuus on ensiarvoisen tärkeää. Koska opettaja on vahvasti myös kasvattaja, se millaista esimerkkiä ihmisyydestä hän välittää, vaikuttaa vahvasti kasvatettaviin.

Mielestäni demokraattinen auktoriteetti on henkilö, kuka uskaltaa olla avoin ja rehellinen päätöksistään sekä kantaa vastuunsa niiden vaikutuksista, mikä tarkoittaa joskus sitä, että anteeksipyytäminen ja omien tekojen sovittelu sekä muuttaminen ovat paikallaan. Demokraattisen auktoriteetin ei tulekaan pelätä arvostelun kohteena olemista, sillä ulkoisen palautteen avulla opettaja tai kuka tahansa auktoriteetti voi tehdä todelliseen tietoon perustuvia korjauksia toimintaansa!

Demokratian hienous ja haaste

Totean lopuksi, kuten jo alussa mainitsin, ettei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa toteuttaa demokratiakasvatusta. Se on sekä demokratian hienous että haaste, että se on aina toimintaa osallistuvien yksilöiden näköistä, valmiita sapluunoita ei ole antaa.

On kuitenkin tärkeää, että pyrimme luomaan yhteisymmärrystä demokraattisista arvoista sekä perustavista ajattelu- ja toimintamalleista, koska muutenhan demokratiaa ei voi mitenkään erottaa muista malleista. 

Kannustankin tutustumaan demokratiakasvatukseen hieman syvällisemmin, ennen kuin sitä heijastavia toimintatapoja lähtee toteuttamaan, jotta voidaan välttää tässä tekstissä esittelemäni sudenkuopat – siis ettemme ala toteuttaa näennäisdemokratiaa, jota sitten kutsumme demokratiaksi. Luotettavia lähteitä aloittaa tutkimaan demokratiakasvatuksen perusideoita ovat esimerkiksi minun tekstini, Gert Biestan, John Deweyn, Tomi Kiilakosken, Josephine Moaten, Martha Nussbaumin, Matti Rautiaisen sekä Tuukka Tomperin tekstit. 

Onnea matkalle! 

---

PERTTU MÄNNISTÖ työskentelee Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksella demokratiakasvatukseen liittyvien teemojen parissa. Hänen väitöskirjansa ”The State of Democracy Education in Primary School-Education” tarkastettiin marraskuussa 2020.